Suhteemme ruokaan on muuttunut ahdistavaksi. Elämisen peruspalikasta, syömisestä, on tehty hämmentävää tiedettä ja ärsyttävää viihdettä.
Kun itsensä ruokaguruksi ylentänyt julkkis sylkee televisiossa mielestään kelvottoman risoton lautasliinaan ja valittaa tuoreiden yrttimausteiden puutetta tuotoksessa, rivikansalainen noukkii lähikaupassa ostoskärryynsä mummon erikoisherkkukotikeittiölihapyöryköitä.
Elintarviketeollisuuden mukaan lisäaineita tarvitaan tuotteiden säilyvyyden, ulkonäön ja maun takia.
Jos lihapullat ovat enimmäkseen vettä ja broilerinnahkaa, lisäaineita tarvitaan tietysti aika paljon.
Television ruokaohjelmien täytyy olla suosittuja, ei kai niitä muuten niin paljon kotisohvillemme tarjoiltaisi.
Ruoan äärellä kilpaillaan, nöyryytetään, itketään ja ilakoidaan. Hyvin syönyt gastroseksuaali vie kosiskeltavaltaan jalat alta keittiötaidoillaan.
Vielä 1960-luvulla duunariperhe käytti tuloistaan ruokaan 40 prosenttia. Nyt ruoka vie tuloista 10-15 prosenttia, mutta liian kallista kuulemma on.
Ruoan hinta nousee eikä taida enää ihan helposti laskea. Sen verran synkkiä arvailuja uhkaavista ruokakriiseistä maailmalta kuuluu.
Muutama rohkea on jo uskaltanut sanoa ääneen, ettei ruoan tarvitse olla halpaa. Ei ainakaan hyvän ja terveellisen ruoan.
Ruokauskovaisten lahkokirjo on laaja. Sen verran yhteistä, oikeisiin ruokatapoihin opastavaa epistolaa kuitenkin löytyy, että liikaa kaloreita ei saisi tankata.
Vaikka ruoka on elämän ja kuoleman kysymys, sen laatu ei meitä juuri hetkauta.
Muutama vuosi sitten tehdyn tutkimuksen mukaan vähiten merkittäviä asioita ruokavalintoja tehtäessä ovat luonnonmukaisuus, tuotteen eettisyys ja paikallisuus.
Hinta ratkaisee. Ruoan terveys ja herkullisuuskin nousevat kärkeen, mutta terveellisyydestä ei jakseta ottaa selvää.
Ruokatehtailijat toistavat samaa, yhteistä mantraansa: kuluttajille tarjotaan sitä, mitä he haluavat.
Ongelma on kuitenkin siinä, että kuluttajat eivät tiedä, mitä he saavat.
Heille myydään einespak-
kauksen värikuvin persiljalla koristeltuja tarjoiluehdotuksia. Totuus hukkuu pienellä painettuun lisäaineluetteloon.
Ruoan myynti perustuu sanoilla kikkailuun ja totuuden rajojen koetteluun.
100 % täysjyvää voi mainosmiesten logiikan mukaan tarkoittaa melkein mitä vain. Usein se tarkoittaa sitä, että se osuus tuotteesta, joka on viljaa, on jauhettu täysjyvistä. Muuten terveystuotteeksi mielletyn appeen sisältö voi olla melkein mitä vain.
Kuluttajalla on vastuu valinnoistaan, mutta valintojen tekeminen on tehtävä nykyistä helpommaksi.
Ruoan turvallisuutta valvoo meillä suuri virkamieskunta. Väkisin nousee mieleen kysymys, onko asiantuntija-armeija kuluttajan vai ruokateollisuuden asialla.
Tupakka-askin kyljessä kerrotaan selvästi, että sauhuttelu tappaa. Miksi ruokapakkauksilla saa johtaa kuluttajaa harhaan, viranomaisen siunaavan katseen alla?
Ylipaino on paheneva kansanterveyden ongelma. Jos asia oikeasti huolestuttaa valtaa pitäviä, tilanteen korjaamiseksi voisi toimia pontevammin.
Verorahoin tuetut vihanneskampanjat eivät pärjää elintarviketeollisuuden mainosvyörytykselle.
Tässä vaalien alla olisi päättäjillä ja päättäjiksi haluavilla mainio tilaisuus luvata, että ruoalla harhauttaminen lopetetaan.
Jos kinkkupitsan kinkku kerran ei ole kinkkua vaan makkaran tapaista massaa, se pitää kertoa. Ruisleivän pitää olla ruista, ei siinä saa olla kolmasosaa vehnäjauhoja.