Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kalevan Suomi 100 -liitteessä 6.12.2017.
Jan Enbuske seisoo keskellä toria. Hänen oikea jalkansa on Suomessa ja vasen Ruotsissa.
– Seittemänkymmenluvula minun poika bruukasi kysyä, miksi Haaparannan pojat saivat tyttöjä Torniosta. Se johtu siittä, että meilä oli Volvot. Eihän Tornion pojila ollu ko Jopo-pyörät, hän kajauttaa kuuluvalla äänellä.
Hänen puhumansa sanat ovat joko suomen tornionlaakson murretta tai omaksi erilliseksi kielekseen määriteltyä meänkieltä. Asian laita riippuu siitä, kysytäänkö sitä hänen oikealta vai vasemmalta jalaltaan. Meänkielestä tuli yksi Ruotsin virallisista vähemmistökielistä vuonna 1999.
Puhutut sanat eivät myöskään ole Enbusken omia. Ne ovat peräisin Hannu Alatalon kynästä. Toisaalta sanat kuuluvat kaikille tornionlaaksolaisille.
– Tämä esitys on tarkoitettu meille täkäläisille. Olemme alun perin yhtä ja samaa kansaa. Tietysti on hyvä, jos sitä muutkin käyvät katsomassa, Alatalo sanoo.
Alatalon monologimuotoon kirjoittama teatteriesitys kertoo Erkki Innalan, tuttavallisemmin Haaparannan Erkin elämästä. Näytelmää esitettiin kesällä 2017 Victoriantorilla, Tornion ja Haaparannan rajalla. Paikka on valittu tarkoin. Raja on paikallisille sekä kipupiste että ylpeydenaihe.
– Meidän näkökulmastamme raja tuli tuohon pyytämättä ja yllättäen, ja se halkaisi elämän kahtia, Alatalo sanoo.
Hän ja Enbuske kävelevät rajalta Ruotsin puollelle ja istuvat penkille. Pellavapäinen nuorimies tulee pummaamaan miehiltä tupakkaa, mutta Enbuskella on taskussaan vain nuuskaa. Nuorimies lähtee pettyneenä takaisin Suomeen.
Tornionlaakso jakautui kahden valtakunnan alueelle vuonna 1809, kun Haminan rauha solmittiin. Tuolloin Venäjän uusi rajaviiva vedettiin Tornion- ja Muonionjokeen. Rauhanneuvotteluissa ruotsalaiset tosin ehdottivat Kemijokea ja venäläiset Kalixjokea.
Tornionjoki edusti poliittista kompromissia, eikä rajaviivaa vedettäessä kieli- ja identiteettikysymyksillä vielä ollut suurta merkitystä. Rajalla ei muutenkaan ollut tuohon aikaan painoarvoa, sillä seutu oli harvaan asuttua eikä näin kartuttanut merkittävästi valtakunnan verokassaa.
Uusi rajaviiva kuitenkin tarkoitti sitä, että pitkään alueella asuneista perheistä ja suvuista tuli eri valtakunnan kansalaisia. Kun kielen ja kansallisen identiteetin yhteyttä korostanut nationalismi nosti toden teolla päätään, nämä perheet olivat hyvin erilaisessa asemassa riippuen siitä, kummalle puolelle rajaa he olivat päätyneet.
1900-luvun lähestyessä sekä sen aikana aina 1950-luvulle asti Ruotsissa asuvia jokivartisia kiellettiin puhumasta meänkieltä esimerkiksi kouluissa ja julkisilla paikoilla. Väki pyrittiin ruotsalaistamaan ruotsinkielistämällä heidät. Kielellinen itsetunto latistui, ja meänkieli sai paikallisten suissa lempinimen ”paskakieli”.
Rajan toisella puolella tornionlaaksolaiset olivat osa suomalaista kieliyhteisöä ja vuodesta 1917 lähtien itsenäistä Suomea.
Mutta silti, kaiken tämän jälkeen, paikallisten identiteetti ei ole ensisijaisesti suomalaisen tai ruotsalaisen nationalismin määrittämä.
– Minulle Suomi on tärkeä, ja Ruotsissa syntyneille Ruotsi on tärkeä. Täällä asuville tornionlaaksolaisuus on silti se ensimmäinen kansallisuus, Alatalo sanoo.
Enbuske nyökyttää päätään. Hän on syntynyt ja asuu Ruotsin-puolella. Meänkielen hän oppi suomalaiselta äidiltään.
– Olen hyvin tyypillinen rajalla syntynyt, hän naurahtaa.
Tälle on myös oma paikallinen nimitys ”poikkinaitu”. Raja ei ole este rakkaudelle, mutta se on ehtymätön huumorin lähde. Poikkinaimisleukailun lisäksi rajahuumoriin kuuluu hyväntahtoinen virkamiesten pilkkaaminen. Juuri sen takia Alatalon näytelmän päähenkilö Erkki Innala on Tornionlaaksossa kulttisankarin asemassa, vaikka olikin tunnettu salakuljettaja.
– Yhdessä esityksessäni vieressäni seisoi seinäjokinen tullimies. Hän tökkäsi minua kylkeen ja kuiskasi, että nyt se valehtelee. Vastasin, että niinhän se tekee, Alatalo hymyilee.
Alatalo myöntää, että myöhemmät polvet ovat värittäneet Innalan tekemisiä. Se Innalasta tiedetään kuitenkin varmasti, että hän harjoitti laitonta rajakauppaa eli joppausta Riskilän saarelta.
Toinen maailmansota synnytti vilkkaat markkinat Suomen ja Ruotsin välille. Innala osti ja välitti lohen sekä teuraseläinten lisäksi säännöstelyn alaisia tuotteita Ruotsista Suomeen. Miehen lisänimi Mabou-Erik, eli Maapu-Erkki juontaa juurensa hänen suurissa erissä salakuljettamastaan Mabou-merkkisestä kahvinkorvikkeesta. Myöhemmin Innala perusti tienaamillaan rahoilla Haaparantaan tavaratalo ICA Innalan.
Tavaran rahtaaminen rajan yli on kiihtynyt ilmiöksi myös Innalan aktiivivuosien jälkeen. 1970-luvun lopulla voi ja sokeri olivat Ruotsissa niin paljon Suomen hintatasoa edullisempia, että niitä kannatti lähteä hakemaan Haaparannasta eri puolilta Pohjois-Suomea. Nykyisin rasvareissut ovat vaihtuneet nuuskareissuiksi.
Tänä vuonna voimaan tullut uusi tupakkalaji laski nuuskan maahantuonnin sallitun painorajoituksen 1500 grammasta 1000 grammaan. Varttitunti Snusgrossenin eli Nuuskakairan tukun parkkipaikalla Haaparannan puolella riittää vakuuttamaan, ettei rajoituksia noudateta. Ihmiset sullovat pussikaupalla nuuskatorneja autojensa peräkontteihin. Innalan henki elää.
– Tänne on vuosikymmenien aikana tullut hirveästi muualta fiskaaleja kertomaan, miten meidän pitäisi elää. Olemme lainkuuliaisia ihmisiä, joilla on vahva oikeudentunto, vaikka pilkuntarkasti emme ole jokaista neuvoa noudattaneet, Alatalo toteaa.
– Sanotaanko niin, että jos rajasta on jonkinlaisia hyötyjä, niin me olemme osanneet myös käyttää niitä, Enbuske jatkaa.
Autot matelevat Snusgrossenin pihalta rajaviivan yli kenenkään estämättä.
Rajaviivan tuntumassa sijaitsee myös Pohjoiskalotin rajaneuvonnan toimipiste. Rajaneuvonta paitsi opastaa yksityishenkilöitä ja yrityksiä luovimaan jouhevammin kahden eri maan byrokratioiden verkostoissa, myös tekee työtä poistaakseen rajaesteitä.
Vuonna 2016 Pohjoismaiden väliltä poistettiin yhteensä seitsemän rajaestettä, kun rajaneuvosto painosti maiden hallituksia löytämään niihin ratkaisut. Nyt esimerkiksi Ruotsin puolella jonkin aikaa työskennelleet suomalaiset voivat olla oikeutettuja aikuiskoulutukseen myös Suomessa.
Abstrakteilta kysymyksiltä tuntuvat rajaesteet ja kahden maan poikkeavat byrokraattiset käytännöt konkretisoituvat Torniossa kafkamaisiksi ongelmatilanteiksi.
Victoriantorille puuhataan tällä hetkellä kahden maan yhteistä kauppatoria ensi kesäksi. Ruotsin ja Suomen torikauppiaslainsäädännöt kuitenkin poikkeavat toisistaan ja arvonlisäverot ovat erilaisia. Mahdollisuus siihen, että joku joppaa vahingossa tavaraa huomaamattoman rajan yli on suuri.
Pohjoiskalotin rajaneuvonnan Suomi–Ruotsi-koordinaattori Päivi Koivupalo saa päivittäin yhteydenottoja sekä yksittäisiltä henkilöiltä että yrityksiltä ympäri Suomen. Suurimmat ongelmat Ruotsin-markkinoille kurottaessa ovat tiedon ja kielitaidon puute. Jälkimmäinen siitäkin huolimatta, että jokainen suomenkielinen Suomen kansalainen istutetaan pulpettiin tankkaamaan toista kotimaista viimeistään seitsemännellä luokalla.
Tornio-Haaparannan rajanylisen historian vuoksi kielimuuri on kuitenkin matala ja sen keskellä on portti. Kaupunkien yhteistyö ei rajoitu vain yhteiseen jätevedenpuhdistamoon. Kahden maan lapsia koulutetaan yhdessä koulussa. Haparanda Språkskolanin eli Haaparannan kielikoulun oppilaista puolet on suomalaisia ja puolet ruotsalaisia. Kulut jaetaan oppilasmäärän mukaan kahden kunnan välillä tasan.
– Vastaavaa täysin molempien valtiovaltojen hyväksymää rajalla sijaitsevaa koulua ei ollut ennen tätä, sanoo rehtori Seija Fjellvind. Koulu perustettiin vuonna 1989. Tällä hetkellä koulua käy yhteensä 317 lasta ja nuorta.
Opettajanhuoneessa käydään kiivastahtista keskustelua kirjatilauksista ruotsiksi. Opettajakunnasta suurin osa on saanut koulutuksensa Ruotsissa, mutta jokaisen tulee puhua molempia kieliä sujuvasti. Oppilaat tulevat kouluun Ruotsin kellonajan mukaan, ja koulussa noudatetaan ruotsalaista opetussuunnitelmaa, jossa on kuitenkin yksi ainutlaatuinen aine: naapurikieli.
Suomenkieliset oppilaat aloittavat ruotsin ensimmäisellä luokalla ja ruotsinkieliset alkavat päntätä suomea samassa iässä. Kun kielitaidon perusteet ovat hallussa, oppilaat sekoitetaan keskenään. Sen jälkeen he saavat opetusta molemmilla kielillä.
– Uskoisin, että oppilaiden sekoittaminen madaltaa kielen puhumisen kynnystä. Suomenkieliset lapset uskaltautuvat käyttämään ruotsia, kun huomaavat, etteivät ruotsalaisetkaan puhu täydellistä suomea, Fjellvind arvioi.
Mutta voiko yhteiskuntaoppia opettaa kahden maan kansalaisille vai lipsahtaako aine pakostakin ulkopolitiikan puolelle? Opettaja Krister Föraren mukaan nuoret kokevat maiden välisten erojen ja samankaltaisuuksien vertailun erityisen kiinnostavaksi.
– Aiheesta tullaan useimmiten vielä kyselemään lisää. Jotkut väittävät, että lapset ja nuoret eivät ole kiinnostuneita politiikasta, mutta se ei pidä lainkaan paikkaansa, Förare sanoo.
Tunneilla pohjustetaan esimerkiksi arvokeskustelua vertailemalla ruotsidemokraattien puheenjohtajan Jimmie Åkessonin sanomisia perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon puheisiin.
– Minulle on suuri nautinto kuunnella, kuinka nuoret diskuteeraavat keskenään, kunnes löytävät sovun, Förare sanoo.
Diskuteerauskulttuurin omaksuneiden suomalaisnuorten on helppo jatkaa Ruotsin puolelle lukioon tai yliopistoon. Toisaalta myös monet Haaparannan kielikoulua käyneet ruotsalaisnuoret loikkaavat jatko-opintoihin Suomen puolelle.
Myös meänkielellä kirjoittavan Hannu Alatalon lapset ovat käyneet koulunsa Haaparannassa.
– Me olemme ylpeitä siitä, että tämä on maailman rauhallisin ja avoimin raja, minkä ansiosta tällainen yhteistyö on mahdollista, Alatalo sanoo ja pysähtyy miettimään hetkeksi.
– Toisaalta ilman rajaa emme voisi puhua rajattomuudesta. Tietyllä tavalla rajattomuus perustuu siihen, että raja on olemassa.
Raja tuli todellisemmaksi vuosina 2015 ja 2016 niin sanotun pakolaiskriisin aikana, kun tuhannet turvapaikanhakijat kulkivat Ruotsista Suomen puolelle. Silloin rajavartiosto päivysti paikan päällä näkyvästi.
– Ei se meitä paikallisia haitannut, vaikka olihan se tietynlainen muistutus siitä, että jaahas, tässä todellakin on raja, Jan Enbuske sanoo.
Miehet kokevat, että esimerkiksi kunnallispolitiikassa rajalinja on paljon jyrkempi kuin ihmisten välillä. Poliittinen rajanylinen yhteistyö vaatii vaivannäköä. Myös maailmapoliittiset heilahtelut näkyvät ja vaikuttavat paikallisten elämään, nykyisin vielä selkeämmin kuin Haminan rauhan rajalinjaa vedettäessä 1800-luvun alkupuolella.
– Maailmanpolitiikka voi heilautella asioita, mutta ihan kaikkeen me emme täällä suostu. Me elämme niin kuin täällä on aina eletty, Alatalo sanoo.
Murre muuttui Ruotsissa kieleksi
Vuoden 1999 joulukuusta lähtien Ruotsissa on ollut viisi vähemmistökieltä: suomi, meänkieli, saame, jiddish ja romani. Syyt siihen, miksi meänkieli määritellään määritellään suomen peräpohjalaismurteesta erilliseksi, omaksi kielekseen piilevät kielipolitiikassa ja historiallisissa haavoissa, jotka eivät ole täysin umpeutuneet.
– Kielitieteellisesti kielen ja murteen eron voi ymmärtää siten, että kyse on kahdesta eri kielestä, mikäli ihmiset eivät pysty ymmärtämään toisiaan. Meänkielen ja suomen tornionlaaksolaismurteen ero on tällä rajalla, sanoo kielentukija ja Tampereen yliopiston apulaisprofessori Johanna Vaattovaara. Hän väitteli vuonna 2009 Suomen tornionlaaksolaisnuorten kielellisestä ja alueellisesta identiteetistä.
Haminan rauhan rajalinja vedettiin vuonna 1809 keskelle suomalaista kieli- ja kulttuurialuetta aikana, jolloin Suomea ei ollut vielä kansakuntana olemassa. Ruotsin puolelle jääneiden ihmisten elämä jatkui ensimmäiset vuosikymmenet entiseen malliin.
1800-luvun lopulla Ruotsi alkoi kuitenkin pelätä, että Venäjä vaatisi alueita niiden suomenkielisyyden perusteella itselleen. Ratkaisuksi tähän Tornionlaakso haluttiin ruotsinkielistää ja ihmisiä kiellettiin puhumasta suomea julkisesti. Ruotsin Tornionlaakso ei ollut vaurasta seutua, ja siellä asuvat ihmiset alkoivat pitää paikallista murrettaan köyhyyden merkkinä.
– On tärkeä ymmärtää, että kielen määrittelyssä on kyse myös puhujien oikeudesta käyttää omaa kieltään, Vaattovaara sanoo.
Meänkielen määrittäminen omaksi kielekseen on siis myös poliittinen päätös, ja sellaisena merkittävä kielen käyttäjille. Päätöksen avulla vähemmistölle taataan oikeudet äidinkieleensä.
Suomen Tornionlaaksossa tällaiselle päätökselle ei ole tarvetta. Yhteiskunnan suhde alueen puhekieleen on ollut historiallisesti ongelmaton, sillä Suomessa sillä on tavanomainen asema yhtenä suomen murteista.
Vaattovaara tutki väitöskirjassaan pellolaislukiolaisten kieltietoisuutta ja sen suhdetta aluetietoisuuteen. Lähes kaikki nuoret kokivat ylpeyttä omasta puhekielestään, mutta he pitivät Ruotsin Tornionlaakson meänkieltä vielä parempana ja aidompana kuin omaa murrettaan.
Kun rajalinjan ylittää, alueen asukkaiden kielellinen itsetunto romahtaa. Laura Arolan tutkimuksen mukaan Pajalan lukion nuoret kuvittelevat, että Suomen puolella ei arvosteta meänkieltä.
Ruotsissa astui vuonna 2010 voimaan laki kansallisista vähemmistöistä ja vähemmistökielistä. Sen tarkoituksena on muun muassa kehittää lasten ja nuorten kulttuurista identiteettiä ja oman vähemmistökielen käyttöä.
– Vain puhujat voivat pitää kielen hengissä. Tämän vuoksi kielen vaaliminen arjessa on olennaista. Mitä enemmän kielellä tehdään populaarimusiikkia, mesetetään ja käydään perheriitoja, sen parempi, Vaattovaara sanoo.
Juttua varten on haastateltu Åbo Akademin tutkijatohtoria Johanna Wassholmia sekä Tampereen yliopiston apulaisprofessoria Johanna Vaattovaaraa.
