Tuula Lind ja Riikka Tanner istahtavat kahvilan pöytään Helsingin Hakaniemessä rennosti jutellen. On kulunut nelisen kuukautta siitä, kun heidän yhteinen ponnistuksensa, Käheä-ääninen tyttö, julkaistiin.
Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa. Riikka Tanner kertoo arkistotietoihin ja haastatteluihin nojaten, mitä sodan jälkeen tapahtui luovutetusta Karjalasta lähtöisin oleville romaneille, erityisesti tanalaisille eli Tuula Lindin isoäidin Dagmar (Tana) Åkerlundin ja isoisän Karl Jalmar (Jallu) Åkerlundin perheelle. Tuula Lind kertoo kirjassa oman elämäntarinansa. Monien muiden 1950-luvulla syntyneiden romanilasten tavoin hänet huostaanotettiin pienenä, ja hän kasvoi täysi-ikäiseksi romanilasten lastenkodissa.
Lukuisten huostaanottojen taustalta löytyy se, että suomalainen yhteiskunta laiminlöi Karjalan romanievakkojen asuttamisen. Aikuiset selvisivät joten kuten Espoon Mäkkylän telttaleirissä, johon tanalaisetkin päätyivät Jallun kuoleman jälkeen, mutta lasten paikka se ei ollut. Viranomaisten vastaus hätään oli asuntojen tarjoamisen sijaan lasten huostaanotto. Kirjan lähdeaineisto osoittaa, että romanilapsia otettiin hanakasti huostaan myös siksi, että heidät haluttiin sulauttaa suomalaiseen yhteiskuntaan irrottamalla heidät heidän omasta kulttuuristaan.
Kirja on herättänyt huomiota. Onhan se ensimmäinen Suomen romanien historiaa heidän omasta näkökulmastaan lähestyvä teos. Erityisesti Tuula Lindin selviämistarina on kiinnostanut tiedotusvälineitä. Vaikka romaniyhteisössä on perinteisesti tiukat säännöt siitä, ettei "häpeällisistä" asioista puhuta, myös omien joukosta tullut palaute on ollut enimmäkseen myönteistä.
"Erityisesti naiset ja nuoret ovat kiitelleet siitä, että olen käsitellyt näin vaikeaa asiaa", Tuula Lind kertoo.
Yllättäen Lind on saanut joiltakin saman kohtalon kokeneilta, lastenkodissa kasvaneilta romaneilta jopa vihamielistä palautetta. "On ihmetelty, kuinka minä voin olla niin negatiivinen ihminen. On sanottu, että sinä valehtelet."
Tuula Lind koki lapsena syvästi sen, ettei lastenkodissa arvostettu romanilasten juuria. Mustalaisuus oli väheksyttyä ja sellaista, josta piti kasvaa pois. Lind epäilee, että asia on monelle lastenkodissa kasvaneelle romanille niin kipeä, etteivät he halua nähdä omaa alistettua asemaansa.
"Minullakin kesti kymmeniä vuosia myöntää, mitä minulle tapahtui", Lind toteaa.
Syvä tunne väheksynnästä sai tukea myös arkistoista, kun Tuula Lind hankki itseään koskevat paperit Espoon kaupungilta. Lind oli järkyttynyt jo siitä, miten paksun pinon paperia hänen lapsuutensa ja nuoruutensa dokumentointi oli tuottanut. Ja miten kielteisesti hänet lausuntojen valossa nähtiin.
Suomessa on ahdasta
Siitä Tuula Lind ei ole saanut romaniyhteisöltä palautetta, että kirjassa todetaan myös romaniyhteisön syrjivän lastenkodissa kasvaneita. Moni ei pidä heitä oikeina romaneina, koska he ovat valkolaisten kasvattamia.
Sekä Lind että Tanner uskovat, että aihe on yhteisölle kipeä, kuten ylipäänsä koko lasten laajamittainen huostaanotto. Kirjoittajat epäilevät, että heidän kirjansa kautta lastenkodissa kasvaneiden asema yhteisössä ei ole vielä noussut keskustelunaiheeksi, koska varsinkin vanhempi polvi lukee todella vähän.
Riikka Tanner panee toivonsa siihen, että kirjasta saataisiin äänikirja, ja se tavoittaisi näin paremmin romaniyhteisön.
Tärkeänä avauksena keskustelun jatkamiseksi kirjoittajat pitävät seminaaria, jonka Romano Missio, entinen Mustalaislähetys (perustettu 1905), järjestää ensi lokakuussa. Seminaarissa käsitellään paitsi Käheä-ääninen tyttö -kirjassa esiin nostettuja asioita, myös Janette Grönforsin ja Anna Maria Viljasen huhtikuussa valmistunutta selvitystä Mustalaislähetyksen lastenkodeissa 1960-80-luvuilla kasvaneiden romanien sijoittumisesta romaniyhteisöön ja suomalaiseen yhteiskuntaan.
Mustalaislähetyksen, alunperin valtaväestöstä lähtöisin olevan kristillisen hyväntekeväisyysjärjestön tausta on sikäli musta, että aina 1970-luvulle asti järjestössä valtaväestö ratkoi romanien ongelmia ottamatta työn kohteita mukaan toimintaa suunnittelemaan ja siitä päättämään. Järjestön perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja Oskari Jalkio ihaili Norjan mallia, jossa "mustalaisongelma" oli ratkaistu: lapset oli viety lastenkoteihin ja aikuiset kerätty yhteisille työ- ja opiskeluleireille.
Huostaanotettujen romanilasten hoito annettiin sodan jälkeen Mustalaislähetykselle. Se sai valtionavustukset lastenkodin perustamiselle ja puolet vuosittaisista ylläpitokuluista. Enimmillään Mustalaislähetyksellä oli neljä lastenkotia eri puolella Suomea.
Tuula Lindin tavoin moni lastenkodissa kasvanut romani on odottanut, että Romano Missio harjoittaisi julkista itsekritiikkiä järjestön työstä sulauttamispolitiikan aikana. Nykyisessä Romano Mission hallituksessa enemmistö on romanitaustaisia, ja muun muassa järjestön toiminnanjohtaja Tuula Åkerlund on romani.
Etsiessään eri arkistoista tietoja Åkerlundin suvun vaiheista Riikka Tanner yllättyi ja järkyttyi siitä, kuinka järjestelmällisesti valtiovalta, poliisi ja kirkko syrji romanivähemmistöä sodan jälkeisissä oloissa. Ennakkoluulot puettiin tieteen kaapuun esittämällä romanien sosiaaliset ongelmat heidän rodullisiksi ominaisuuksikseen.
Tanneria mietityttää se, miten ahtaasti Suomessa oma kulttuuri yhä nähdään. Hän nostaa esimerkiksi Peter von Baghin Tieto Finlandialla vuonna 2007 palkitun teoksen Sininen laulu, joka on laaja läpileikkaus suomalaisesta taide-elämästä 1900-luvulta.
"Siinä ei ole sanaakaan mustalaisista heidän omasta näkökulmastaan, vaan ainoastaan objekteina. Ei Anneli Saria, ei ketään romanimuusikkoa. Samoin teokseen ei ole mahtunut yhtään saamelaista", Tanner ihmettelee.
Tarkoituksellista vähemmistöjen poisjättäminen tuskin on. Tanner uskoo, että Baghin rajaus on tullut täysin selkäytimestä. Kulttuurimme ei ole vieläkään avautunut niin, että se näkisi vähemmistöjen kulttuurin osana suomalaisuutta, rikkautena.
"Sitten ihmetellään, että miksi tänne ei sopeuduta. Eihän täällä ole hyväksytty mitään, joka vähänkään poikkeaa valtavirrasta", Tanner puuskahtaa.
Lind ja Tanner uskovat, että suomalaisen kulttuurin ahtaus on myös selitys sille, miksi romanikulttuuri on näihin päiviin asti eristäytynyt niin tiukasti omaksi maailmakseen.
Nuorten miesten kriisi
Koulutuksen puute, vastaavat Lind ja Tanner hetkeäkään epäröimättä kysymykseen romanien suurimmasta ongelmasta. Huonon koulutuksen takia romanit eivät pääse ääneen yhteiskunnassa, kirjoittamaan omaa historiaansa, määrittelemään ongelmiaan, kehittelemään ratkaisuja.
Kouluavustajana Tuula Lind tuntee koulumaailman ja puolustaa sitä vahvasti: koulu ei romanilapsia ja -nuoria syrji. Lindin mukaan osa romanivanhemmista näkee koulun uhkana omalle kulttuurille. Vanhempia pitäisi tukea käytännön tasolla, jotta he tukisivat lapsiaan koulunkäynnissä.
"Lasten oikeutta koulunkäyntiin on kaikkien kunnioitettava", Lind toteaa.
Naiset kritisoivat ankarasti sitä, että valtion ja kuntien romanipolitiikassa pelätään niin kovasti rasismisyytöksiä, että viranomaiset tulkitsevat kulttuuriksi asioita, joita ei saisi hyväksyä.
Lind ja Tanner ihmettelevät, kuinka esimerkiksi romanikulttuuriin perehdytetyt viranomaiset voivat kysellä lupia joltain romanilta siitä, saako joku toinen heimon jäsen muuttaa heidän kanssaan samaan kerrostaloon. Näin joku romanisuku tai yksittäinen henkilö voi saada valtaa ylitse muiden.
Taustalla on romanien väistämissääntö, jonka mukaan romanien keskinäisissä yhteenotoissa toiselle vahinkoa aiheuttaneella ja hänen lähiomaisillaan on velvollisuus väistää vahingon kärsineitä, kunnes asia on soviteltu. Suomen lain pitäisi kuitenkin taata kansalaisilleen vapaa liikkumaoikeus, ja rikokset pitäisi ratkoa oikeudessa.
"Näissä asioissa erityisesti naiset ja lapset ovat joutuneet kärsimään", Tanner toteaa.
Naisten mielestä "kulttuurin" ylenmääräisellä ymmärtämisellä on tuettu romanien machokulttuuria. Tanner sanoo naisten aseman romanikulttuurissa jääneen 1950-luvulle. Kodeissa miehiltä puuttuvat kaikki velvollisuudet, ja naiset opetetaan palvelemaan heitä pienimmissäkin asioissa. Lind ja Tanner tulkitsevat, että kun miesten yhteiskunnallinen asema on heikko, machoilu perhepiirissä on vain korostunut.
"Minusta vanhemmat miehet eivät samalla tavalla juoksuta naisia ja esitä miestä. Se on nuorempien miesten juttu. Heillä on varmaan jonkinlainen identiteettikriisi meneillään", Lind ihmettelee.
Tuula Lind miettii hetken, kun kysyn, millaisia asioita koulujärjestelmän ja viranomaisten sitten pitäisi ottaa huomioon romanikulttuurista.
"En keksi muuta kuin häveliäisyyssäännöt. Meidän kulttuurimme mukaanhan nuoren ei ole soveliasta näyttäytyä paljastavissa vaatteissa omaan heimoon kuuluvan vanhemman henkilön edessä. Kun minä olin kouluavustajana, koulussa oli romanityttö, joka toivoi, etten tule liikuntatunneille, joilla hän on jumppavaatteissaan. Minusta sellaisen voi hyvin ottaa huomioon."
Pukukulttuuri murroksessa
Häveliäisyydestä keskustelumme siirtyy kuin itsestään romanien pukeutumiseen. Tuula Lind piti nuorena viikon päivät perinteistä romaninaisen hametta, mutta luopui siitä, koska asu oli niin raskas ja kahlitseva. Hänen tyylinsä mukailee omaa kulttuuria vaatteiden värimaailmassa, ja hän kunnioittaa pukeutumisessaan häveliäisyyssääntöjä: hameet on pitkiä, eikä hän käytä avokaulaisia puseroita.
Lind pitää pukeutumistyyliään varsin tyypillisenä nuorille ja koulutetuille romaninaisille.
"Pukukulttuuri on murroksessa. Seurasin kiinnostuneena keskustelua Suomi24-keskustelusivustolla, jossa nuoret romaninaiset pohtivat sitä, miten painava perinteinen hame on, ja että sille täytyisi kyllä tehdä jotain."
Suomen romanien pukeutuminen on ainutlaatuinen ilmiö, missään muissa maissa ei ole syntynyt samanlaista pukukulttuuria. Tanner toteaa, että olisi sääli, jos kulttuuri katoaisi, mutta molempien naisten mielestä muutosta vaatetus kaipaa. Nykyisessä muodossaan raskas hame rajoittaa naisen elämää ja sitoo hänet helposti kotipiiriin.
Lind miettii, että hameet ovat ajan saatossa käyneet vain hankalammiksi. "Jos ajatellaan nykyisiä hameita, muutama vuosikymmen sitten useampi nainen saman katon alla pienissä tiloissa olisi ollut mahdottomuus. Eihän hameita olisi pystynyt edes pukemaan päälle häveliäisyyssääntöjä noudattaen, eikä niissä töitä olisi pystynyt tekemään."
Lindin mukaan pukeutumisesta on menossa romanikulttuurin sisällä kova vääntö, jossa vastakkain ovat nuoret ja vanhat.
"Ja tässä asiassa perinteitä valvovat vanhemmat naiset, eivät miehet", Lind sanoo.
Lind tyrmää yksioikoisena faktana esitetyn käsityksen romanikulttuurista, että kun nuori nainen päättää pukeutua perinteiseen asuun, paluuta ei ole.
"Kyllä voi vaihtaa, ja moni tekeekin niin."