Lähitalosta haettiin maito aamulla omaan pikku pääläriin, maitokannuun, tai kananmunia tai vaikkapa naapurin emännän valmistamaa kutunjuustoa. Tiedettiin, tunnettiin ja maistettiin, kuinka hyvää oli. Ei tullut mieleen, etteivätkö tuotteet olleet turvallisia. Olihan maito vielä lypsylämmintä, hyvässä lykyssä munatkin juuri pesistä kerätyn lämpöisiä. Vasta valmistetun juuston emäntä saattoi purkaa muotista ostajan nähden.
Tuosta kaikesta on jo miltei ikuisuus, vaikka aikaa ei ole ehtinyt vielä vierähtää edes yhdenkään sukupolven verran. Mullistus on kuitenkin kuin oltaisiin hypätty eri maailmaan. Nyt kuluttajan on vain luotettava, että kaupan hyllyllä olevat maataloustuotteet ovat tuoreita; uskottava pakkaukseen präntätyn viimeisen myyntipäivän pitävän kutinsa, ja että tuotannon valvonnassa ei ole aukkoja.
Lähiruoka eli lähellä tuotetut maataloustuotteet on nostettu vaihtoehdoksi kasvottomalle tehotaloudelle. On luotu mielikuvaa, että kuluttajan kulmilta, siis miltei naapurista, tulevat elintarvikkeet ovat ympäristölle ystävällisiä, turvallisia ja että niiden osto pelastaa peräkylät autioitumiselta.
Ajatus lähiruuasta on kaunis. Mutta sille tuppaa käymään niin kuin monelle muullekin hyvälle aatteelle: ihminen ei sittenkään toimi niin kuin hänen olettaisi ja toivoisi tekevän. Lähiruokaa vastaan iskevät markkinat, kova tehotalous, joka survoo jalot aatteet jalkoihinsa rahan voimalla.
Erilaiset halpamyymälät levittäytyvät kovaa vauhtia ympäri maata. Niiden kilpailuvalttina ovat hinnat. Nekin myymälät, jotka ovat tarjonneet laatua, lähiruokaa luomuna tai ilman ja jopa asiantuntemusta, joutuvat pyristelemään kasvavan hintakilpailun kourissa juostessaan asiakkaiden aivoitusten perässä.
Vaikka naapurissa on vielä lehmiä, kanoja ja jossain jopa kuttujakin, elämänmeno on rakennettu tehotalouden ehdoilla. Kauppaa ei juurikaan voi käydä suoraan ihmiseltä ihmiselle. Tuotteen täytyy olla tietyllä tavalla tarkastettu, pakattu ja säilötty, mikä tehotaloudessa toki on välttämätöntä.
Järjestelmä on luotu sellaiseksi, että lähiruoka on tosiasiassa muuttunut etäiseksi. Kukaan ei enää tiedä, missä purkissa myydään naapurin Mansikin ja missä vain Euroopan unionin korvamerkin numeroista tunnistettavan lehmän maitoa.
Ero lähiruuan ja tehotalouden tuotteiden väliltä on hävinnyt tai kovaa vauhtia häviämässä. Ja kun ero katoaa, herää oikeutetusti kysymys, miksi ostaa jotain vain oletuksen perusteella. Tällöin on luonnollista, että ratkaisijan paikan ottaa herra Euro.
Rakennemuutos on jyrännyt maaseutua 1960-luvulta lähtien. Eikä hännänpäätä ole näköpiirissä. Tuotanto keskittyy ja taloudet kasvavat. Kylät autioituvat ja ihmiset etääntyvät maaseudusta. Maaseudusta tulee vapaa-ajan reservaatti, minne lomalla paetaan kaupunkien läkähdyttävää kilpailua tai siirtomaa, mistä nyhdetään raaka-ainetta halvalla.
Elintarvikkeiden valmistuksen alkuperä hämärtyy ja samalla ihmisen kiinnostus siihen, mistä kaikki on kotoisin. Riittää kunhan vain hinta on halpa, tavara maistuu sille, mille se odotetaan maistuvan ja viimeinen myyntipäivä on edessäpäin.
Lähiruuan ympärillä pyöritetään monenlaisia hankkeita; halutaan herättää uskoa toisenlaisten markkinoiden olemassaoloon myös tulevaisuudessa. Näillä näkymin hankkeet ovat kuitenkin hyttysen ininää, sillä vastassa on monin verroin voimakkaampi markkinatalouden armeija. Se vaatii koko ajan enemmän ja halvemmalla, ja sillä on pelit ja vehkeet ohjata ihmisten käyttäytymistä.