Uimahallin aamumummot ovat maailman kauneimpia ihmisiä. Heitä on pitkä rivi saunan ylälauteella, toisilleen tuttuja, kun minä pujahdan huomaamattomasti nurkkapaikalle, satunnainen kävijä.
He ovat ryppyisiä, kolhuisia, laihoja, pyöreitä ja sitkeitä. He lähtevät matkaan, vaikka lonkka oikuttelee, vaikka pohjoistuuli myrskyää, vaikka tie on liukas ja yöuni loppunut jo neljältä. He heittävät sankollisen vettä kiukaalle ja ojentavat jalkoja ja käsiä lämpimässä.
He puhuvat hiihtokeleistä ja haurastuvista luista, leivän leipomisesta ja lapsenlapsista, keväästä ja kukkasipuleista. He ovat nähneet elämän ja selvinneet siitä. He tuntevat myös kuoleman. Silti he hymyilevät niin että silmät tuikkivat. Uurteista leviää kasvoille auringonkehrä.
Istun saunan nurkassa hiljaa, kerään itseeni lujuutta ja valoa.
He menevät uimaan, saman matkan, samalle radalle, niin kuin aina ennen. Jään vielä hetkeksi löylyyn.
Ajattelen Eeva Kilven Laulua rakkaudesta: ”minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä / ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten, / emme erkane konsana ei”.
Muistelen Tadeusz Różewiczin Kertomusta vanhoista naisista: ”he näkevät / pelkuruuden ja sankaruuden / suuruuden ja pienuuden / oikeissa suhteissa /arkipäivän vaatimuksiin”.
Innostun uimaan tavallista pidemmästi. Haluan tulla naiseksi, jota vesi kannattelee vanhanakin.
Kun palaan saunaan, hiivin taas kulmapaikalle, jotta näen jokaisen aurinkokasvon. Kiuas kohisee ja puhkuu höyryä. Sanat soljuvat verkkaisina kosteiden pilvien välissä.
Että se pitäisi äänestää. Että se vanhustenhoidon tila pelottaa. Että se olisi parempi kuolla kotona nopeasti. Mutta se on silti vielä hyvä elää tässä nyt.
Puhe taukoaa. Vasemmassa reunassa vanha nainen kohottaa hitaasti kätensä lämpöä kohden. Jähmetyn tuijottamaan, miten pehmeästi käsivarret, ranteet ja kämmenet kiertävät, miten sormet avautuvat ja yhdistyvät. Oikeassa reunassa toinen nostaa jalkaansa sulavasti kaartaen. Nilkan ojennus on täydellinen.
Minun on katsottava pois, niin kuin aina silloin, kun näen jotain liian kaunista. Tosi ja runous alkavat sekoittua mielessäni.
Kuulen korvissani tutun balettimusiikin. Oboe (vai onko se sittenkin englannintorvi) aloittaa yhdessä harpun kanssa hitaan mollissa kulkevan sävelen. Suljen silmät, haluan kuvitella rauhassa.
Kun rummut ja orkesteri tulevat mukaan, koko vanhojen naisten rivi alkaa tanssia. He ovat keveitä ja ylväitä. He ovat tämänpuoleisia ja tuonpuoleisia. He ojentavat sääriä ja taivuttavat selkää, venyttävät kaulaa ja keinuttavat käsiä niin että niistä tulee siivet. He hyppäävät pyörimään piruetteja, he niiaavat lopuksi syvään.
Kun avaan silmät taputtaakseni ja kiittääkseni, he kaikki ovat jo ehtineet poistua suihkuun.
Kirjoittaja on oululainen kirjailija.