Lissabonin sopimus tuskin paljon helpottaa EU:n yhtenäistä esiintymistä. Saksan liittokansleri on Washingtonissa jatkossakin suurempi tähti kuin unionin johto.
Tshekin presidentti Vaclav Klaus kaivoi vihdoin kynän taskustaan ja kirjoitti nimensä Lissabonin sopimuksen alle. Unionin rakenteiden uudistaminen on sitä myöten lopulta selvä. Kaikki jäsenmaat ovat asian hyväksyneet.
Voimaan sopimus tulee ilmeisesti jo joulukuussa. Sitä ennen Ruotsi puheenjohtajana yrittää löytää aikatauluista tilaa huippukokoukselle, jossa nimettäisiin unionin presidentti ja ulkopolitiikan korkea edustaja, siis ulkoministeri.
Vahvimmat veikkaukset juuri nyt ovat Belgian pääministeri Herman Van Rompuy presidentiksi ja Britannian ulkoministeri David Miliband ulkoministeriksi. Suomalaisten mahdollisuudet ovat näillä näkymin mennyttä.
Kohta siis EU:n presidenttinä saattaa olla mies, jonka nimestä ei Belgian ulkopuolella kukaan ole kuullut - toivottavasti edes siellä, mikä sekään ei kahtiajakautuneessa maassa ole varmaa. Toisin voi tietysti vielä käydä, mutta tällainen olisi tyypillinen unionin kompromissi.
Lissabonin sopimuksen myötä kiertävien EU-puheenjohtajien järjestelmä loppuu. Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt oli siis lähes historiallisella asialla, kun hän tiistaina asteli Valkoiseen taloon pitämään EU:n ja Yhdysvaltain huippukokousta. Jatkossa sellainen olisi pysyvän presidentin ja ulkoministerin heiniä, ei puolen vuoden puheenjohtajan.
Eri asia on, paljonko tällä lopulta on vaikutusta mihinkään.
Samaan aikaan Washingtonissa oli liikkeellä myös Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka pääsi harvinaista kyllä kongressiin puhumaan molemmille kamareille. Arvata saattaa, kumpi näkyi julkisuudessa, Saksan vai unionin johto.
Sekä Reinfeldt että Merkel veivät Atlantin yli tiukkaa ilmastoviestiä: Amerikalta odotetaan enemmän ja nopeammin kuin se on tehnyt tähän asti. Mutta se asia kiikastaa kongressista eikä presidentistä. Vain Merkel sai viestin perille sinne, minne se kuuluikin saada.
EU:n rakenteiden uudistaminen ei muuta mihinkään sitä, että muut suuret maat - Yhdysvallat, Kiina, Venäjä - puhuvat vaistonvaraisesti mieluiten suoraan Euroopan suurten maiden kuten Saksan, Ranskan ja Britannian kanssa. EU:n olemusta on ulospäin vaikea hahmottaa, ja joskus suurvallat käyttävät tilannetta suoraan hyödykseen. Brysselissä muistellaan pitkään taannoista ulkoministerikokousta, jossa Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov niputti erilinjaiset EU-kollegansa poikki ja pinoon.
Maailma on muuttumassa erilaisiksi G-ryhmiksi. G2 tarkoittaa vanhaa ja nousevaa valtiasta, Yhdysvaltoja ja Kiinaa. G20-ryhmässä ovat kaikki ne maat, joiden sana nykyään painaa, ja sielläkin EU on mukana sekä omissa että suurten jäsenmaidensa nimissä. Eivät ne paikoistaan luovu.
Lissabonin sopimuksessa EU ottaa joitakin mutta ei ratkaisevia askeleita liittovaltion suuntaan. Edelleenkin muut miettivät, mikä oikein on unionin ja sen jäsenmaiden suhde.
Samaa taitavat miettiä monet jäsenmaatkin. Periaatteessa Reinfeldt ja komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso edustuvat Obaman luona myös suomalaisia. Ei se silti ihan samalta tuntunut kuin olisi tuntunut Suomen presidentin tai pääministerin pääsy Valkoiseen taloon aina vain pidemmän tauon jälkeen.
Euroopan vahvuus on sen moninaisuudessa. Ulospäin se näyttää hajanaisuudelta. Suomen tapaiselle maalle jää näissä kuvioissa yksi kunnon keino saada ääntään kuuluviin. On oltava niin hyvää asiaa, että muut kuuntelevat.