markku.heikkila@kaleva.fi
Suomen ja Venäjän presidentit ja Unkarin pääministeri istahtavat tänään Saranskissa, Mordvan pääkaupungissa, seuraamaan suomalaisugrilaisia kansantansseja. Toivon mukaan he puhuvat siellä myös asiaa näiden kansojen kielen ja kulttuurin säilyttämisestä.
Ensimmäinen kerta tämä joka tapauksessa on, kun sukukansayhteys on esillä tällaisella poliittisella tasolla. Neuvostoliiton romahdettua Unkarin silloinen presidentti Arpad Göncz kulki Venäjän sydänmailla asuvat suomalaisugrilaiset kansat läpi, mutta ne olivat toisia aikoja ne. Nyt eletään Putinin aikaa, ja Venäjä on vahvistumassa eikä heikentymässä, ja ison maan sidosaineeksi on nostettu kansallismielisyys: venäläinen kieli ja kulttuuri.
Kun Venäjällä on kymmenittäin muitakin kieliä, uusi asenne voi tietää niille niukempia aikoja. Kulttuurinen herkkyys oman maan vanhoja vähemmistöjä kohtaan ei tapaa muutenkaan kuulua suurvaltojen tapoihin, oli sitten puhe Yhdysvalloista, Venäjästä tai Kiinasta.
Mutta Venäjän vähemmistöjen tilkkutäkissä suomalais-ugrilaisilla kielillä on jonkinlainen erikoishuomio, ja siitä on osaltaan kiittäminen myös Oulun triviaalikoulun entistä oppilasta Matias Aleksanteri Castrénia. Tämä 1800-luvun alkupuolen vaikuttaja, Helsingin yliopiston ensimmäinen suomen kielen professori, oli uralilaisten kielten ensimmäisiä ja tärkeimpiä tutkijoita.
Liikkui niillä poluilla vuosikymmenten mittaan monia muitakin, Jörn Donnerin isä joukossa mukana, mutta M.A. Castrénin nimi on vahvimmin muistissa. Sitä kantava seura toimii myös tänä päivänä, vaikuttavasti. Se on vahvasti kantanut kortensa kekoon siinä, että suomalaisugrilaisten kansojen kulttuuri olisi yhä hengissä muutenkin kuin kansantansseina.
Suomessa on hyvin sisäistetty se, että toisen maan politiikkaa ei kannata mestaroida. Mutta jo 14 vuotta on ollut olemassa sukukansaohjelma, jota opetusministeriö on rahoittanut ja jolle Suomen kulttuurirahasto hiljattain antoi piristysruiskeen.
Tänä vuonna ohjelmasta muun muassa tuetaan omakielisten lehtien jakelua Bashkorstanissa, Karjalassa, Komissa, Marissa ja Udmurtiassa, tuetaan kustantamista ja oppikirjoja, järjestetään kirjoittamisen kursseja, pidetään yllä museoverkostoa, järjestetään kulttuurivaihtoa, opiskelijavaihtoa ja niin edelleen. Toisin sanoen koetetaan ylläpitää kansansivistystä.
Näistä rahoista hoidetaan myös Suomen osuus suomalais-ugrilaisten kansojen konsultaatiokomiteassa. Suomelle tämä kaikki on jonkinlaista harrastustoimintaa, mutta paikan päällä kyse on todellisesta henkireiästä avaraan maailmaan.
Tästä kaikesta ei ole huudeltu ulospäin kovin kuuluvasti. Matala profiili lienee ollut viisautta, sillä kansalaisjärjestöjen ulkomaiset yhteydet eivät nyky-Venäjällä ole korkeassa suosiossa - saati sitten sellaiset, joilla voisi olla yhteyttä muuhun kuin venäläiseen nationalismiin.
Nykyilmapiirissä on taitolaji erottaa toisistaan politiikka ja toisaalta kieli ja kulttuuri. Ehkä Halonen onnistuu hälventämään joitakin epäluuloja Suomen tavoitteista ja jotenkin tekemään Venäjän johdolle tiettäväksi kulttuurisen moninaisuuden arvoa. Vähemmistökielten pitäminen elävinä ei mitenkään voi olla poliittinen ongelma. M.A. Castrénin ja kumppanien jalanjälkiä kannattaa vieläkin seurata.