Muistammehan vielä vuoden 2003 eduskuntavaalit? Nyrkkeilijä Tony Christian Halme sai niissä ensi yrittämällä 16 390 ääntä. Hän oli Helsingin vaalipiirin toiseksi tehokkain ääniharava, suositumpi kuin pikapääministeriksi vaalien jälkeen noussut Anneli Jäätteenmäki. Muistammehan senkin, että Halmeesta puuhattiin aivan vakavissaan jopa presidenttiehdokasta?
Viime viikolla perussuomalaisten kansanedustaja ilmoitti, ettei hän aikoisi pyrkiä Arkadianmäelle vuoden 2007 vaaleissa. Eduskunnassa ei kuulemma voi saada mitään aikaan, ja lisäksi se on kaksinaamainen paikka. Vaikka Halme on ailahtelevainen persoona, julkisesti sanottu aikomus on syytä ottaa vakavasti.
Halmeen poliittinen tähdenlento osoitti pahaenteisiä laskukiidon merkkejä jo viime syksyn kunnallisvaaleissa, joissa irtosi enää 2 355 ääntä. Luopumispuheiden oikea syy lieneekin se, että Halme jäisi todennäköisesti valitsematta seuraavaan eduskuntaan. Hänen äänimääränsä romahti puolessatoista vuodessa, vaikka kunnallisvaaleissa äänestettiinkin eduskuntavaaleja paljon laiskemmin.
Halmeen kehityskaaresta voi päätellä, ettei monissa Euroopan maissa välillä huolestuttavan hyvin menestynyt erisorttinen populismi näytä saavan Suomessa pitävää jalansijaa. Suomen puoluekenttä on vankkaa tekoa.
Vakaa poliittinen meno edellyttää vakaata valtiota, jonka väestön valtaosa on samaa etnistä alkuperää, ei ole uskonnollisesti kovin hajallaan sekä ajattelee ja toimii kutakuinkin samalla tavalla. Tämä pitkään kestänyt järjestys on järkkynyt monissa Euroopan maissa siirtolaisten ja pakolaisten myötä.
Populismi imee käyttövoimansa yhdistelmästä, jossa sekoittuvat järkkynyt yhteiskuntarakenne, muukalaisviha, maahanmuuttajien haluttomuus sopeutua uuteen ympäristöönsä, uskonnolliset ääri-ilmiöt ja pahimmillaan vielä terrorismi. Tällaisia cocktaileja on jo räjähdellyt. Hollantilaisen elokuvaohjaaja Theo van Goghin murha viime marraskuussa oli tästä konkreettinen esimerkki. Kärkevästi ääri-islamia töissään käsitelleeltä van Goghilta vei hengen muslimiradikaali. Jo keväällä 2002 Hollannissa murhattiin professori Pim Fortuyn, joka hänkin arvosteli rajusti islamia ja siirtolaisuutta. Hänet tappoi hollantilainen siirtolaisuuden kannattaja.
Vaalit voittanut Fortuynin lista on sittemmin sirpaloitunut riitoihinsa. Niin on käynyt myös Itävallassa, missä äärioikeistolaisen Vapauspuolueen FPÖ:n kannatus on haihtunut ja puolue halkeillut. Hollannista ja Itävallasta voi lukea enteitä siitä, että eurooppalaisen populismin aallonharja olisi tällä erää ohi.
Populismia on hankala määritellä, eikä sen eri muotoja voi niputtaa yhteen. Populismilla ei ole selkeää ideologiaa, vaan se sikiää tyytymättömyydestä. Ilmiön heikko kohta on aina ollut, että se nousee ja kaatuu keulakuviensa mukana. Jotkut heistä, mutta eivät kaikki, ovat saaneet todella paljon todellista pahaa aikaan.
Halme on ollut populismin näkyvin hahmo Suomessa sitten Vennamoiden. SMP:n kultakausi alkoi vuoden 1970 eduskuntavaaleista, joissa se sai peräti 10,5 prosenttia äänistä ja 18 paikkaa. Puolueen uusi kannatuspiikki nousi 1983, jolloin se sai eduskuntavaaleissa 9,7 prosentin ääniosuuden ja 17 paikkaa. Noissa vaaleissa kymmenestä suurimmasta ääniharavasta peräti viisi edusti SMP:tä!
Vuonna 1983 ei ollut enää ulkopoliittisia esteitä ottaa SMP hallitukseen. Hallitusvastuu oli SMP:lle hitaasti tappanutta myrkkyä. Oppositiossa SMP saattoi vielä huoletta julistaa poistavansa työttömyyden puolessa vuodessa; hallituskumppanit panivat Urpo Leppäsen työministeriksi lunastamaan lupausta. Puolue kuihtui, mutta työttömyys pysyi.
Suomen maaseudun puolue lihoi keskisuureksi puolueeksi, koska sille oli kasvualustaa. Maaseutu autioitui, ja osa keskustapuolueen kannatuksesta siirtyi SMP:lle. Uuden ajan populismille tuontapaista ponnistuspohjaa ei ole ollut tarjolla. Lopusta on pitänyt huolta Halme itse toilailuillaan.
Politiikka tarvitsee julkisuutta, ja populismi elää siitä. SMP:n strategia oli kerätä julkisuutta keinolla millä hyvänsä; Veikko Vennamon laskelmoitu häiriköinti huipentui uloskantoon eduskuntasalista. Halme on kyllä saanut julkisuutta roppakaupalla, mutta sen etumerkki on muuttunut alun plussasta yhä pidemmäksi miinukseksi. Huumehöyryinen riehunta ase kädessä taisi mennä yli peruskannattajankin hilseen.
Populismi tarvitsee myös iskusanoja. SMP:llä oli niitä joka lähtöön; rötösherrat, unohdettu kansa, kyllä kansa tietää ja seteliselkärankaiset toistuivat heidän puheissaan. Sen koommin yhtä nerokkaita ilmaisuja ei ole Suomen sisäpolitiikassa kuultu. SMP:n kultakaudella optiot ja sonerat olisivat olleet mehevää materiaalia.
Vakiintuneilla puolueilla ei ole silti aihetta taputtaa Halme-ilmiön tussahduksen jälkeen karvaisia kämmeniään. Niiden rivit eivät pullistele valovoimaisista tähdistä, jollainen Halmeesta olisi voinut hyvinkin tulla. Ja vaikka Halme poistuisikin takavasemmalle, politiikan ja ihmisarjen välinen kuilu ei katoa minnekään.
Jos Tony Halme pitää sanastaan kiinni eikä enää pyri eduskuntaan ensi vaaleissa, voi huoletta ennustaa, että useimmat häntä 2003 äänestäneistä jättävät vaaliuurnat kokonaan väliin.