Oppositiopuolueeksi vahvasti veikkaillussa kokoomuksessa on varmasti katseltu hallituksen muodostamisen alkutahteja vinosti hymyillen, vaikka luopuminen 16 vuotta jatkuneesta hallitusvallasta aiheuttanee pahoja vieroitusoireita.
Jo keskustan ja demarien kina pääministerin paikasta jättää havitellun punamullan sisälle aristavia hankaumia. Kun siinä sivussa ärhennellään vaalilupausten sisällöstä ja pitävyydestä sekä muistellaan kaikkea vaalitaistelun aikana sanottua, kuorman painopiste nousee ylös. Kiesit keikahtelevat taipaleella. Olemme saamassa takaisin sitä väriä ja räiskettä, jota 50-luvun poliittista historiaa tutkivat voivat aistia. Jos osakaan siitä palaa, toimittajilla riittää kiitettävästi juttujen aiheita.
Sateenkaarihallitus kesti kahdeksanvuotisen taipaleensa aikana ällistyttävän hyvin ulkoisia paineita. Oppositio ei saanut ankarallakaan moukaroinnilla isketyksi kiiloja ministeriryhmien välille. Se oli kova saavutus joukkueelta, jossa oli mukana eduskuntapuolueita oikealta vasemmalle.
Vihreät tosin lähtivät ulos vajaa vuosi sitten, mutta omalla päätöksellään, ydinvoiman lisärakentamisesta tehdyn ratkaisun vuoksi. Oppositiopuolueet eivät silloin pystyneet vauhdittamaan hallituksen murenemista. Kuinkapa olisivat, kun niiden omat rivit poukkoilivat asiassa kuin hajanainen varpusparvi.
Näytti jopa siltä, että ministeristö hitsaantui sitä kiinteämmäksi yhteisöksi, mitä rajumpaa oli ulkopuolelta tuleva arvostelu. Olihan se erikoista aikaa. Aika tylsää sitä oli seurata, vaikka talous todella vakautui. Mutta työttömyys ei kutistunut luvatusti. Se oli sateenkaaren pahin vika.
Seuraavan hallituksen on pakko pystyä parempaan työllistämisessä. Ellei niin käy, kansa menettää lopunkin luottamuksensa politiikkaan. Kokee, että edes voimasuhteiden muuttaminen ei auta.
Ankarat suorituspaineet lisäävät hermoilua. Kokoomukselle kapuloiden heittely punamullan tielle saattaa olla paljon tuloksekkaampaa kuin oli keskustalle sateenkaaren nakertaminen. Yhtenäisyyden säilyttämisessä riittää työtä, onpa pääministerin nimi Anneli Jäätteenmäki, Paavo Lipponen tai joku muu.
Myös keskustan ja demarien kenttäväki kiihtyy toistensa rökittämiseen paljon herkemmin kuin intoutuvat demarien ja kokoomuksen järjestöaktiivit. Alkusyy voi olla kunnallispolitiikassa. Monilla keskustan hallitsemilla paikkakunnilla muiden puolueiden on pitänyt oppia liittoutumaan, jos ovat halunneet saada aikaan jotakin näkyvää.
Uudessakaan perustuslaissa ei muuten sanota, että pääministerin pitäisi tulla suurimmasta puolueesta. Saa siihen nimittää vaikka koalition pienimmän liikkeen edustajan, jos tasapainoa ei muuten saada aikaan. Suomen historiasta löytyykin runsaasti esimerkkejä pikkupuolueista tulevien pääministereiden onnistumisesta. Kaikki viisaus ei keskity suuriin ryhmiin.
Nyt toki vaikuttaa mahdottomalta, että pääministeriksi istuisi joku muu kuin keskustan tai demarien puheenjohtaja. Kokonaan toinen juttu silti on, pystyykö hän pitämään porukan koossa koko vaalikauden ajan.
Hallituksesta tulee kyllä laajapohjainen, kun kahden suuren lisäksi salkkuja tavoittelevat kaikki muutkin eduskuntapuolueet. Jo vihreiden ja vasemmistoliiton mukaanmenon jälkeen punamultarungon takana olisi yhtä paljon edustajia kuin on Lipposen kakkosessa. Mutta mitäpä pohjan mittavuus auttaa, jos rakenteisiin jäänyt jännite natisuttaa vankkureita alkumetreistä lähtien.