Hallitusneuvottelujen alkuvaihe oli pelkkää yhteistyöhengen hehkutusta ja luottamuksellisen yhteistyöhalun vakuuttelua. Se olikin vain pintakiiltoa. Varsinkaan perussuomalaisten ja sosiaalidemokraattien ensimmäiset vastaukset Sipilälle eivät osoittaneet piirunkaan liikahdusta vaalipropagandan hehkutuksesta. Valmius yrittää suurten yhteisten ongelmien ratkaisua näytti olevan lähes nolla.
Järkipuheeseen luottanut hallitustunnustelija sai sellaisen tällin, että otti vähän aikaa lukua. Ensimmäiset aikataulukaavailut olivat lupailleet hallituspohjan selviävän ennen vappua. Siihen tarvittiin kuitenkin viikko lisäaikaa, eikä ohjelmasta ollut vielä puhettakaan. Näytti siltä, että hallitus voidaan neuvotella vain vanhalla tavalla.
Sipilän johtamistyyli muutti kaiken. Hän otti Timo Soinin vierihoitoon yhdeksi maanantaipäiväksi, ja illalla ongelmat olivat tipotiessään. Hallitustunnustelijan maaginen kosketus muutti perussuomalaisten änkyräpaperin ikuisen ystävyyden vakuutukseksi.
Perussuomalaisten vaaliohjelmasta ja Sipilän Soinilta saamasta ensimmäisestä vastauspaperista jäi vain haalea muisto. Soini asettui kauniisti neuvottelukumppaniensa rinnalle unioni- ja maahanmuuttopolitiikassa. Soini menee mille mutkalle tahansa päästäkseen hallitukseen, mutta meneekö hänen puolueensa?
Julkisen talouden saneeraustarve ja kestävyysvajeen syvyys tunnustettiin nöyrin mielin. Puheenjohtajat alkoivat valmistella joukkojaan hammasten kiristyksen aikaan. Yleisestä aatteilusta siirrytään raa’an reaalipolitiikan tasolle.
Ohjelmaluonnoksen turvallisuuspoliittinen muotoilu hyväksyttiin kuin läpihuutojuttu. Vanhaan hallitusohjelmaan Natosta kirjoitettu typeryyden puuskahdus ”ei tällä vaalikaudella” on nyt ohi ja se näyttää niin fiksulta, että myös oppositioon jäävät puolueet ainakin aluksi myötäilevät sitä.
Hallitusneuvottelujen alkuvaihe virittyi vanhan totuuden mukaan. Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Sen jälkeen niille pitäisi tehdä jotakin.
Sipilän tekstiluonnoksen Nato-lausuma toistaa Matti Vanhasen toisen hallituksen ohjelman perusajatuksen vuodelta 2007: hallitus pitää yllä mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä. Se vesitettiin 2011 Jyrki Kataisen hallitusohjelman rajauksella, jonka mukaan alkavalla vaalikaudella Nato-jäsenyyttä ei edes valmisteltaisi. Nyt tekeillä oleva Sipilän ohjelma palauttaa hallitukselle mahdollisuuden käyttää järkeä myös Nato-asiassa.
Kaikkien Nato-lausumien äiti on kuitenkin paljon vanhempaa perua kuin Vanhasen ja Sipilän. Lokakuussa 1993 Moskovan valkoisen talon vallankaappausyrityksen aiheuttamassa kriisissä presidentti Mauno Koivisto ajatteli ääneen ulkopolitiikan sisäpiirin keskustelussa:
”Emme voi irtaantua lännen yleisistä kannanotoista heikentämättä omaa asemaamme, vaikka Venäjällä kävisi vielä huonomminkin. […] Meidän täytyy pyrkiä hakemaan turvallisuudellemme enemmän ulkoista tukea, jos se on välttämätöntä.”
Koivisto ei puhunut Natosta ja myöhemmin hän melkein pilkkasi sitä, mutta se ei mitätöi alkuperäisen lausuman merkitystä. Hän määritteli 1993, millä perusteilla Natoa pitäisi miettiä.
Vuoden 1993 jälkeen Koivistolla oli ilmeisesti ajatuksissaan yksityinen turvallisuusselonteko ja Nato-selvitys. Ne johtivat hänet päättelemään, että irtiotto lännestä ei heikentänyt Suomen asemaa ja että Venäjällä kaikki oli hyvin.
Ei kannata jäädä toistelemaan Koiviston presidenttikautensa jälkeen antamia kitkeriä Nato-lausumia. Nykyistä sotilaallista turvallisuutta on harkittava hänen 1993 esittämänsä puolustuspoliittisen prosessikaavion mukaan.
Vahvistuuko sotilaallinen turvallisuusasemamme jos jatkamme etäisyyden ylläpitoa Natoon? Onko Venäjällä kaikki niin hyvin, että emme tarvitse kansalliselle puolustukselle ulkoista lisätukea?
Sipilän neuvottelutaito häikäisee, mutta systemaattinen nokkeluus ei takaa kestävää tulosta. Hänen hallituksensa nojaa siihen, että Soini pani käskytysvaihteen päälle ja jyräsi eduskuntaryhmän arvovallallaan. Aluksi se ehkä seuraakin johtajaa, mutta ei välttämättä kauan.
Hallitusneuvottelut eivät testaa ratkaisun kestävyyttä. Sipilän poliittisen johtajuuden kisällinäyte odottaa todellista koeponnistusta. Sen paineensieto mitataan vasta eduskunnassa ja sen jälkeen ruohonjuuritasolla. Jos perussuomalaisten kenttäkestävyys pettää, Sipilä joutuu turvautumaan vielä heitäkin hankalampiin kumppaneihin, hän tarvitsee hallitukseensa ruotsalaisten lisäksi myös vihreät.
Eduskuntaryhmien tiukka simputus voi ehkä varmistaa hallitusohjelman hyväksymisen. Totuuden hetki koittaa sitten, kun kenttäväki alkaa kotipuolessa korventaa edustajiaan ja eduskunnan pitää nuijia pöytään hallituksen saneerausohjelman lait.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Kolumni