Karille karahtaneissa hallitusneuvotteluissa heijastuvat vahvasti puolueiden johtajuusongelmat. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen teki kaikkensa saadakseen puolueelle himoitun pääministerisalkun ja oli valmis pitkälle meneviin myönnytyksiin.
Vastapuoli tulkitsi sen heikkoudeksi ja yritti selkävoittoa, mutta siellä tuli seinä vastaan. Kataista pidetään varsin kokemattomana, mutta ryvettymättömänä poliitikkona.
SDP:n haparoiva johtajuus nousi uudestaan pintaan hyvin menneen vaalikampanjan jälkeen. Puheenjohtaja Jutta Urpilaiselle jäi vakavailmeisen selittäjän rooli, kun eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma hääri taustalla ay-politiikasta omaksutussa narujenvetäjän roolissa. Johtajuuden kannalta on vakava ongelma, jos Urpilaisella ei hallitusneuvottelujen johtoryhmässä ollut mandaattia sopia asioista itsenäisesti.
Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi puolestaan jäi hämmästyttävän pitkäksi aikaa ymmälleen kokoomuksen hallituskutsun jälkeen. Olennaista ei ole jäädä pohtimaan, mikä kokoomuksen ja SDP:n hallitusneuvotteluissa meni pieleen. Kun puolueelle avautuu uusi mahdollisuuksien ikkuna, on osoitettava pikaista tilannearviointia, annettava selvä viesti, eikä jäädä ajelehtimaan. Keskustan on valittava kokoomuksen ja SDP:n välillä.
Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin johtajuus ei ole osoittanut murtumisen merkkejä. Eri asia on, että viidennes äänestäjistä ei voi yksin päättää EU-politiikan suunnasta. Vastuuta voi kiertää monella tapaa, vaikka kansakunnan etu vaatisi muuta. Johtajuudelle on iso tilaus, sillä kukaan, ehkä perussuomalaisia lukuunottamatta, ei halua ajautua uusintavaaleihin.