Kun kerran työmarkkinajärjestöt eivät kyenneet sopimaan eläköitymisiän nostokeinoista, on luontevaa, että hallitus ottaa asian päätettäväkseen.
On vajaa vuosi siitä, kun hallitus julisti, että vanhuuseläkkeen alaraja nostetaan Suomessa 63 vuodesta
65 vuoteen. Linjaus aiheutti palkansaajajärjestöissä hirmuisen äläkän, ja jopa yleislakkoa väläyteltiin. Niinpä hallitus otti takapakkia ja siirsi asian valmistelun etujärjestöille itselleen. Sovittiin tavoitteesta nostaa eläkkeellesiirtymisiän odotetta kolmella vuodella vuoteen 2025 mennessä.
Maanantaina selvisi, etteivät järjestöt kyenneet vastaamaan huutoonsa kuin osittain. Kahdesta työryhmästä vain se, joka keskittyi työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen, sai aikaan esityksen. Toisen, Eläketurvakeskuksen toimitusjohtajan Jukka Rantalan johtaman ryhmän oli määrä löytää keinot eläköitymisiän nostoon. Ryhmän sisällä työntekijät ja työnantajat sortuivat kuitenkin nahisteluun, joka toi mieleen enemmänkin perinteisen työehtosopimusväännön kuin pitkälle tulevaisuuteen luotaavan vastuullisen uudistustyön.
Järjestöjen sopimiskykyä tiistaina arvioineen Jyrki Kataisen lausunto olikin huomionarvoinen. Hänen mukaansa järjestöjen pitää itse arvioida, mitä tuloksettomuus merkitsee keskusjärjestöjen puhevallalle eläke- ja sosiaaliasioissa. Käytännössä Kataisen pohdinta jo sisälsi hänen oman arvionsa: järjestöt murensivat itse omaa arvovaltaansa.
Kun työurien pidentämiskeinot ovat asia, josta pitää lähiaikoina joka tapauksessa saada uusia päätöksiä aikaan, on vain luontevaa, että ohjat ottaa nyt käsiinsä hallitus.
Vielä maanantaina hallitus ja pääministeri Matti Vanhanen eivät naulanneet seinään näkemystään siitä, mitä tuleman pitää. Koska johtaja Jukka Ahtelan vetämä joukko sai puristettua yhteisen näkemyksen työssä jaksamisen edistämisestä, on järkevää, että hallitus selvityttää, kuinka paljon ryhmän esitysten toteutus työvuosia lisäisi.
Ongelmallista vain on, kuinka mitata spekulatiivisia asioita. Tuskin sen enempää kotimaiset kuin OECD:nkään ekspertit pystyvät mittaamaan, montako kuukautta suomalaisten työuria lisää vaikkapa mahdollisesti perustettava työhyvinvoinnin palvelukeskus. Piakkoin kuultavat arviot jäävät vain valistuneiksi arvauksiksi.
Tästä huolimatta kuukauden aikalisä on hyvä ratkaisu. Suuntaa-antavatkin käsitykset siitä, mihin Ahtelan ryhmän esitykset riittävät, ovat parempia kuin ei mitään.
Jos esitysten toimeenpanon arvioidaan riittävän eläkeiän tavoiteltuun nostoon niin kuin palkansaajajärjestöt olettavat, voidaan kitkerämpien lääkkeiden käyttö kuten eläkeputken katkaisu lykätä uuteen harkintaan tuonnemmaksi. Jos porkkana tehoaa, miksi käyttää keppiä?
Merkillepantava tuore tieto kähinän taustalla on esimerkiksi se, että viime vuonna syvän taantuman aikana ja irtisanomisten iskiessä päälle eläkkeellesiirtymisajan odotteen mitattiin nousseen neljällä kuukaudella. Ehkä jokin on ihmisten ajattelutavassa jo muuttunut.
Työviihtyvyyden kohennus voi kaikkiaan olla koko työurien pidentämisen avainkysymys. Maassahan on melkoinen joukko yli 70-vuotiaita yrittäjiä, jotka jatkavat työelämässä siksi, että nauttivat työstään.
Kuusikymppisen palkansaajan kohdalla tilanne on usein se, että häntä alkavat katsoa kieroon sekä työkaverit että työnantaja. Kaikkein tehokkain tapa eläkeiän nostoon voisi olla opin ottaminen niistä maista, joissa iäkkäitä ihmisiä ylipäätään arvostetaan enemmän kuin meillä.