Kesällä aloittaneen pääministeri Antti Rinteen hallitus asetti itselleen kunnianhimoiset tavoitteet työllisyyden suhteen. Keskeiset talouspoliittiset tavoitteet ovat työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin ja työllisten määrän vahvistuminen vähintään 60 000 henkilöllä vuoteen 2023 mennessä. Hallitus tähtää myös siihen, että julkinen talous olisi tasapainossa vuonna 2023, jos kansainvälisen talouden tilanne on normaali.
Tavoitteiden toteutuminen riippuu merkittävältä osalta myös suhdannetilanteesta. Valitettavasti hallituksen alkua leimaa talouskasvun hidastuminen.
Kansainvälisen talouden vetoapu on vähentynyt ja myös Suomen kasvuennusteita on laskettu. Tuoreet ensi vuoden BKT-ennusteet ovat olleet noin yhdessä prosentissa. Tämä riittäisi pitämään työttömyysasteen nykyisellä tasolla, mutta hallituksen työllisyysastetta koskevaa tavoitetta kohti ei juuri mentäisi.
VM:n tuoreen arvion mukaan ilman erityistoimia työllisyysaste olisi jäämässä 73 prosentin tuntumaan myös vuonna 2023. Ministeriön virkamiesten arvio hallituksen toistaiseksi päätettyjen toimenpiteiden vaikutuksista työllisyyteen on selvästi varsin pessimistinen. Suomen kannalta työttömyysaste näyttää jäävän harmittavan korkeaksi. Meillä on samaan aikaan sekä työvoimapulaa että paljon työttömyyttä. Työ ja tekijät eivät kohtaa.
Työllistämistoimenpiteiden lisäksi hallituksen keinovalikoimassa on perinteinen finanssipolitiikka. Ohjelmassaan hallitus on linjannut budjettiin jonkin verran liikkumavaraa. Jo nyt on päätetty sekä pysyvistä että kertaluonteisista menolisäyksistä. Vakavan taantuman tilanteessa menoja kasvatettaisiin päätösperäisesti vielä yhdellä miljardilla eurolla. Tämän lisäksi taantumassa budjettialijäämä kasvaisi automaattisesti, kun julkiset menot kasvaisivat ja verotulot supistuisivat ilman erillisiä päätöksiä.
Tosin valtionvarainministeri Mika Lintilä linjasi syksyllä, että menojen lisäyksiä ei pitäisi tehdä, jos työllisyysastetta koskevasta tavoitteesta jäädään jälkeen. Täyttä yksimielisyyttä, kuinka aktiivista finanssipolitiikkaa taantumassa pitäisi harjoittaa, ei nähtävästi vielä ole.
Kaiken kaikkiaan suhtautuminen alijäämään on selvästi erilainen kuin edellisellä hallituksella. Jos suhdannetaantuma iskee, Suomen budjettialijäämän annetaan todennäköisesti kasvaa. Hallitus on sitoutunut tasapainottamaan julkisen talouden kasvun jatkuessa, ei taantumassa.
Olisiko alijäämän kasvaminen ongelma? Vastaus riippuu, kuinka pitkälle tulevaisuuteen katsotaan.
Lyhyellä tähtäimellä lisävelka ei olisi ongelma. Nykyisessä korkoympäristössä uuden velan kustannus olisi nolla tai peräti negatiivinen. Tilanne on outo. Lisävelalla valtion menot marginaalisesti pienenisivät valtion korkojen negatiivisuuden vuoksi.
Jatkuessaan negatiiviset korot ja markkinapaineiden puuttuminen tekevät lisävelkaantumisen houkuttelevaksi myös tuleville hallituksille. Velan määrästä on tullut poliittinen päätös, kun markkinat eivät aseta sille rajoitteita.
Euroalueen yhteiset pelisäännöt rajoittavat myös alijäämiä. Suomi on esimerkiksi sitoutunut EU:n vakausohjelman keskipitkän aikavälin tavoitteeseen. Tässäkin suhteessa tilanne on mahdollisesti muuttumassa.
Jos euroalueella ja Suomessa ylipäätänsä halutaan seuraavassa taantumassa harjoittaa aktiivista suhdannepolitiikkaa, paine on kasvanut tehdä sitä juuri budjettien kautta. Rahapolitiikka on euroalueella jo viritetty ääriasentoon. Keskuspankkiirit ja useat ekonomistit ovat jo kehottaneet euromaita ottamaan koordinoidusti vastuuta finanssipolitiikalle. Esimerkiksi EKP:n pääjohtaja Mario Draghi peräsi euromaiden yhteistä finanssipolitiikkaa.
Lyhyellä tähtäimellä hallituksen elvyttävämpi politiikka olisi siis mahdollista. Valitettavasti pitkän tähtäimen näkymät ovat juuri päinvastaiset ja haasteet tämän suhteen ovat pikemminkin kasvamassa kuin helpottamassa.
Keskeisin rajoite lisävelkaantumiselle on jatkossakin Suomen vanheneva väestö. Yli 65-vuotiaiden suomalaisten suhde työikäisiin on nopeasti kasvamassa. Huoltosuhteen nopea heikkeneminen on ollut tiedossa jo pitkään. Uusi asia on, että syntyvyys on laskenut nopeasti. Tällä hetkellä 1963 syntyneet ovat suurin ikäluokka Suomessa. Viime vuonna syntyneitä oli 40 prosenttia vähemmän kuin 1963 syntyneitä on nykyisin elossa. Kahdenkymmenen vuoden päästä meillä on työikäisiä tällä syntyvyydellä entistä vähemmän ylläpitämässä hyvinvointivaltiota ja maksamassa eläkemaksuja.
Lyhyen tähtäimen liikkumavara velan suhteen on siis kasvanut, mutta pitkän aikavälin heikentynyt.
Mitä hallitus käytännössä tekee seuraavina vuosina, on viime kädessä poliittinen päätös. Samalla se on helposti kannanotto eri sukupolvien välillä. Lisävelka ei maksa lyhyellä tähtäimellä mitään, mutta se jää helposti perinnöksi seuraaville sukupolville.
Risto Murto on työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja.