Matti Vanhasen hallitus on saanut satikutia etenkin oikealta, mutta vähän vasemmaltakin hitaista otteistaan Suomen Eurooppa-politiikassa. Oppositiojohtaja Jyrki Katainen on tietenkin kurmottanut viran puolesta. Aatos Erkko kutsui Vanhasta "kalvinistiksi", joka "vähättelee kaikkea hyvää ja nostaa esiin huonot asiat". Suomella ei ole kunnollista ulkopolitiikkaa, lehtikeisari sanoi. Liisa Jaakonsaari on syyttänyt hallitusta visioiden puuttumisesta.
Urho Kekkosen aikana suhteet opittiin hoitamaan "puoluetietä". Se tarkoitti KGB-yhteyksiä, joilla asiat varmistettiin ennen kuin niistä kerrottiin hallintoalamaisille, jos ylipäätään kerrottiin.
Presidentti hoiti ulkopolitiikkaa vaalimonarkin valtuuksin. Pääministerit ja ulkoministerit pidettiin pimennossa. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta oli pelkkä vitsi. Taustakuorona liturgisissa menoissa se menetteli.
Jos Vladimir Putin nyt haluaa vanhan menon palaavan Venäjälle, miksi Suomen pitää siihen suostua? Meidän on hoidettava ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme EU:n kautta.
Paavo Väyrynen lanseerasi aikoinaan käsitteen "Suomen epäsymmetrinen puolueettomuus". Se on oivalluksena samaa sarjaa kuin Seppo Kääriäisen täsmämääritelmä "aikaansa seuraava liittoutumattomuus".
Neljäkymmentä vuotta sitten Suomesta katsottiin Viron ylitse Vietnamiin. Nykyisellä Venäjällä ei ole pahoja demokratiaongelmia, puhumattakaan, että meillä olisi Venäjän suhteen niin kutsuttua turvallisuusvajetta, meille uskotellaan.
Epäsymmetrisyydestä ulkopolitiikassa Suomi tuskin pääsee sen sukupolven aikana, jolle Kekkosen aikaan taottiin yya-oppia päähän. George W. Bush saa Suomessa terroristijahdistaan kritiikkiä aivan eri tavalla kuin Putin samasta asiasta.
Nyt lähdetään muuttamaan rauhanturvalakia ajanmukaiseksi. Suomi joutuu mukaan yhteisiin eurooppalaisiin turvallisuustalkoisiin, vaikka hallitus haluaisi katsella konflikteja kauempaa.
Nopean toiminnan joukot, joihin hallitus on pitkin hampain myöntymässä, tarkoittaa sananmukaisesti joukkoja, jotka voidaan nopeasti heittää kriisialueelle rauhaa pakottamaan.
Kukaan ei kuitenkaan pakota yksinhuoltajaäidin ainoata poikalasta sotimaan vieraalle maaperälle. Joukot värvätään vapaaehtoisista, joista koulutetaan ammattisotilaita. Lähtijöitä on aina ollut tarpeeksi pahempiinkin paikkoihin, vaikka muukalaislegioonaan.
Meidän ei pidä pyydellä YK:n lupaa, sillä EU:n politiikka on sen oma asia. YK:n turvallisuusneuvostossa on aina joku, joka jarruttaa. Pitäisikö tanssia esimerkiksi Kiinan pillin mukaan Euroopan turvallisuutta koskevissa kysymyksissä?
Paavo Lipposen hallitusten aikana Suomi oli hetkittäin eurooppalaisen päätöksenteon pääpöydissä. Se johtui, paitsi pääministerin paaluttamasta johdonmukaisesta linjasta, myös Suomen eksoottisesta asemasta poliittisella kartalla.
Suomi oli astunut viidenkymmenen vuoden panttivankeuden jälkeen harmaalta vyöhykkeeltä Euroopan täysivaltaiseksi jäseneksi. Reipas toiminta yhteisön uutena jäsenenä ja erinomaisesti hoidettu puheenjohtajuusjakso toi meille unionissa poliittista pääomaa.
Euroopan unionin jäsenyys on antanut meille mahdollisuuden osallistua aidosti maanosan tulevaisuudesta käytävään keskusteluun. Liisa Jaakonsaari osallistuu siihen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana.
Ennen vanhaan hän ei olisi uskaltanut käyttää kuin lyhyitä kannatuspuheenvuoroja. Hallitukset ja eduskunnat, jotka eivät nauttineet Kekkosen luottamusta, hajotettiin.
Valtiosääntö on jälleen voimassa. Hallituksen tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Hallituksen ulkopoliittisia linjauksia arvioidaan ensiksi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa.
Luonnehdin omaa näkemystäni nykyisestä Eurooppa-politiikasta vanhan jutun kautta. Savolaispoika oli kutsunnoissa, jossa häneltä kysyttiin, millaisiin tehtäviin teki mieli? "Jos piäsis piältä kahtojaks tae jälestä varmistajaks."
Aika näyttää, mihin se meidät johtaa eurooppalaisessa yhteistyössä. On tietenkin helpompi lähettää vaalitarkkailijoita outoihin maihin kuin nopean toiminnan joukkoja kriisialueille.
Osittain on kysymys myös sanankäytöstä. Edellisten hallitusten aikaan EU:n lippua pidettiin korkealla ja puheet olivat pontevia. Nyt vain mukaudutaan väistämättömän edessä.
Paavo Väyrynenkin muistutti äsken mieliin, että Suomen turvallisuuspoliittista perusratkaisua ei pidä muuttaa vaiheittain. "Jos sitä yritetään, maan turvallisuus saattaa vaarantua." (HS 26.11.04)
Entinen ulkoministeri on realisti. Jos hänen suosittamansa sivusta seuraamisen linjaa ei hyväksytä, Suomen on mentävä mukaan täysillä. Väliin ei pidä jäädä roikkumaan. "Toinen vaihtoehto on sotilaallinen liittoutuminen joko luomalla EU:n turvatakuille velvoittava sisältö ja valmiudet niiden toteuttamiseen ja/tai liittymällä Natoon. Tällöin voimme olla mukana myös taistelujoukoissa - ottaen tietysti painavasti huomioon meidän vastuumme unionin yhteisen ulkorajan valvonnasta ja puolustamisesta."
Vanhasen syyskaudella pitämät kaksi linjapuhetta antavat aiheen olettaa, että ulkopolitiikan hoito on palaamassa harharetkiltään valtioneuvoston kansliaan. Hyvä niin.
Valmistautuessamme seuraavalle puheenjohtajuuskaudelle, joka voi jäädä Suomen viimeiseksi, pitäisi tehdä mieluummin päätöksiä ja aloitteita kuin katsella päältä. Ihan niin kuin Kekkosen aikaan, jolloin ulkopolitiikka oli "aktiivista ja rauhantahtoista".
Epäsymmetrisyydestä huolimatta.