Kuntien pakkoliitokset nousevat poliittiseen keskusteluun tämän tästä, vaikka yksikään puolue ei sano haluavansa liittää kuntia yhteen väkisin. Eivät edes sosiaalidemokraatit, jotka eniten ovat vihkiytyneet ajatukselle, että kuntien kurjuus on poistettavissa yhdistämällä kuntia. Viimeksi keskusta jyrähti ei pakkoliitoksille puoluevaltuuskuntansa suulla viikonvaihteessa.
Pakkoliitoksella on huono kaiku. Yksistään sana pakko nostattaa karvat pystyyn. Kunnallinen itsehallinto on pyhä. Sitä ei haluta ulkopuolisten sorkkivan. Mutta niin pyhä se ei ole, etteikö sen perusteita voida romuttaa hienovaraisemmin menetelmin. Vanhasen punamultahallitus toimii juuri niin.
Hallitus on kasannut kunnille koko ajan uusia tehtäviä. Kunnallista itsehallintoa on nakerrettu tätä kautta. Se on merkinnyt kuntien oman liikkumavaran supistumista. Rahaa uusiin tehtäviin sen sijaan ei ole tullut siinä määrin, mitä niistä kunnialla selviytyminen edellyttää. Kunnat on ajettu kierteeseen, jonka päässä häämöttää pakko tehdä jotain.
Keskusta taiteilee kentän ja herrojen erilaisten käsitysten välisellä nuoralla. Pienissä ja köyhissä kunnissa valtaapitävät keskustalaiset kavahtavat ajatusta lyödä hynttyyt yhteen naapurin kanssa. Taistelu kunnan olemassaolosta on kova. Ainakin oman kunnan nimen halutaan säilyvän.
Toisaalta keskustalainen kuntaministeri Hannes Manninen ja muukin puoluejohto puhuu syvällä rintaäänellä palvelurakenteen muutoksesta. Siitä on tullut eräänlainen pelastusrengas, jonka nimeen hoetaan. Se toimii politiikan pelivälineenä niin kauan kun pitää esittää kouriintuntuvia toimia.
Teoriaherrojen laskemien mukaan on selvä kuin pläkki, että jos toiminnat keskitetään suuriin yksiköihin, saavutetaan taloudellista ja toiminnallista hyötyä. Näin teoriassa. Käytännössä tästä on osoitettavissa varsin vähän tuloksia. Suuruuden hyödyt ovat enemmän uskon kuin toden varassa.
Jos suuri olisi edullista, Helsingin pitäisi kyetä järjestämään yhteiskunnalliset palvelut muita selvästi halvemmalla. Näin ei ole. Monessa pienessä, köyhässä kunnassa palvelut kyetään järjestämään taloudellisemmin kuin suurissa kaupungeissa.
Pienten kuntien ehdoton valtti on olematon hallintokoneisto. Heti, kun toiminta rakennetaan suuremmaksi ja laajemmaksi, tuppaa hallinto kasvaa. Byrokratialla on tapana ruokkia itseään. Varsin pian se mahdollinen hyöty, mitä suuruudesta saattaisi olla, katoaa paisuvaan hallintoon. Tässä yhtälössä lopputulos on plus miinus nolla tai hieman miinuksen puolella.
Julkiset palvelut voidaan järjestää varmasti edullisemmin ja järkevämmin kuin ne nyt järjestetään. Ne voidaan toteuttaa nykyistä palvelurakennetta jatkuvasti kehittäen. Usein vaihtoehdoksi esitetään vain ja ainoastaan julkisten palveluiden yksityistämistä.
Yksityistäminen on yksi näistä hokkuspokkus-tempuista, joka näyttää paperilla taloudelliselta, mutta joka saattaa pitkässä juoksussa tulla monin verroin kalliimmaksi. Miten esimerkiksi pienipalkkainen siivous yksityisen tekemänä voisi olla jotenkin halvempaa kuin kunnallisena toimintana? Ei mitenkään muuten kuin repimällä ihmisen selkänahasta entistä enemmän irti.
Julkisen puolen työt on vedetty tiukalle. Talouden kurjuutta ei saa kaataa pienipalkkaisten raatajien niskaan. Kuntien talousongelmista tuskin selvitään millään silmänkääntötempuilla. Yksi asia on varma: joka tapauksessa valtion on höllättävä kukkaron nyörejään. Muuten kunnat eivät selviydy niille sälytetyistä uusista velvoitteista.