Suomen kuuluisi viettää näinä päivinä suurtyöttömyyden 12-vuotisjuhlaa. Maaginen 250 000 työttömän raja rikkoutui nimittäin juuri näihin aikoihin vuonna 1991, Esko Ahon hallituksen alkutaipaleella. Maassa oli pahimmillaan puoli miljoonaa työtöntä työministeriön tilastojen mukaan. Tuoreimpien ministeriön lukujen mukaan Suomessa oli syyskuussa yhä työtä vailla 272 400 ihmistä.
Tilanne on lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna surkea. Suomen työttömyys on viiden huippukasvuvuoden jälkeenkin EU-alueen huippua. Emme ole onnistuneet pudottamaan työttömyyttä lähellekään niin sanottua kovaa ydintä, joka ei sula pois edes poliittisin päätöksin.
Matti Vanhasen kabinetti on jo neljäs hallitus, joka joutuu käymään ankaraa ja jatkuvaa sylipainia suurtyöttömyyden kanssa. Paavo Lipposen ykköshallituksen piti puolittaa työttömyys, mutta se ei onnistunut SDP:n puheenjohtajan toiseltakaan ministeristöltä. Ei, vaikka sosiaalidemokraateilla piti olla erityisosaamista juuri tällä alueella ja tukenaan hyvät suhteet palkansaajajärjestöihin.
Suurtyöttömyydestä on tullut poliittinen perintökalu, joka siirtyy hallitukselta toiselle - kunnes ongelma poistuu päiväjärjestyksestä eläkepolitiikan avulla tämän vuosikymmenen lopulla.
Ahon ja Lipposen hallitukset tekivät vain minimaalisia ratkaisuja suurtyöttömyyden alentamiseksi. Ne "unohtivat" suositukset, joita muun muassa IMF, OECD ja eräät muut arvostetut kansainväliset laitokset tekivät Suomelle. Hallitusten pääase taistelussa työttömyyttä vastaan on ollut talouskasvu.
Matti Vanhasen hallitus pitää ensi keskiviikkona valtioneuvoston juhlahuoneistossa komean seminaarin. Siellä on määrä käsitellä keinoja, joilla työllisyysaste voitaisiin nostaa hallituksen asettamaan huikeaan ja jo nyt toivottomalta tuntuvaan tavoitteeseen. Hallitushan aikoo kohottaa työssä käyvien määrää vaalikauden aikana sadallatuhannella. Samaisessa tilaisuudessa pohditaan myös keinoja, joilla suurtyöttömyyttä alennetaan.
Asialistalla on kolme tärkeää kohtaa: ensiksikin työuran pidentäminen alkupäästä, toiseksi työuran pidentäminen loppupäästä ja työssä jaksamiseen liittyvät toimet sekä kolmanneksi rakenteellisen työttömyyden supistaminen.
Kaikki ovat arkoja aiheita ja rakenteellinen työttömyys suorastaan tulenarka, kuten Esko Aho ja Paavo Lipponen muistavat hyvin. Kun heidän hallituksensa yrittivät tehdä rakenteellisia muutoksia työmarkkinoiden tukijärjestelmiin, ne ajautuivat napit vastakkain ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Ahon hallitus joutui ottamaan vastaan muutaman yleislakkouhankin.
Vanhasen hallitus aikoo nyt tarttua rohkeasti härkää sarvista. Smolnan seminaarin asialista seurailee niitä linjauksia, joita valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtama ryhmä teki heti vaalien jälkeen ja jotka saivat erityisesti opiskelijajärjestöt ratkeamaan suoraan huutoon. Pääministeri Anneli Jäätteenmäki jätti Sailaksen esityksen pölyttymään hyllylle, kun keskustan näkökulmasta vaikutti siltä, että se oli valmistettu Lipposen kolmannen hallituksen tarpeisiin.
Näkemys oli ahtaan puoluepoliittinen. Suomen tarpeita vartenhan Sailaksen ryhmä työtään teki - toki Lipposen toimeksiannosta. Suurtyöttömyyteen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin täsmälleen samat, oli vallassa Jäätteenmäki, Vanhanen tai Lipponen tai kuka muu hyvänsä.
Vanhasen hallitus ansaitsee hatunnoston siitä, että se lähtee määrätietoisesti etsimään keinoja, joilla se voisi päästä työllisyystavoitteiseensa. Hallituksen toimintatapa herättää kuitenkin hämminkiä: se vetäytyy käsittelemään maan vaikeinta yhteiskunnallista ongelmaa suljettujen ovien taakse isossa konklaavissa.
Smolnaan ovat saaneet kutsun ministereiden lisäksi keskeiset virkamiehet, talousneuvoston jäsenet, työmarkkinajärjestöjen korkein johto sekä eräät työeläkejärjestelmän ja korkeakoulumaailman asiantuntijat. Oppositiolle ei kutsua herunut, eikä pääministeri heltynyt, vaikka oppositio pyysi häneltä kirjallisesti päästä mukaan Smolnan tilaisuuteen.
Kun maan korkein poliittinen ja järjestöeliitti sekä huippuvirkamiesten ja työeläke-eksperttien muodostama asiantuntijapapisto kokoontuu ratkomaan suurtyöttömyyttä, olisi kohtuullista, että se tehtäisiin avoimesti. Mitä salattavaa työllisyyden lisäämisyrityksessä voi olla?
Millähän vuosikymmenellä hallitus kuvittelee elävänsä?
Ei kai salamyhkäisyyden tarkoitus ole vain hämätä kansaa? Annetaan kuva, että hallitus mukamas tekee jotain tärkeää, kun se ehkä pyörittääkin peukaloitaan arvovaltaa tihkuvassa konklaavissa. Koolla on samoja kasvoja, jotka ovat yrittäneet keksiä suurtyöttömyyteen tehokasta lääkettä jo 12 vuoden ajan. Mistä muka nyt löytyisi jotain uutta annettavaa?
Koko tuo armoitettu poppoo tuntee pienimpiä vivahteita myöten toistensa ajatukset. He tietävät myös, mistä kenkä puristaa. Talousneuvostossa on jauhettu samoja asioita suljettujen ovien takana iät ja ajat, mutta ilman tuloksia. Smolnaan kutsuttu porukka on suuri. Se voi porista ja puhua pulputtaa kuin ompelukerho, mutta mihinkään konkreettisiin linjauksiin siitä tuskin on.
Jos Vanhanen hakee ison, suljetun kokouksen avulla yhteisymmärrystä ajaakseen läpi vaikeita ratkaisuja, opposition pudottaminen pois kutsulistalta on silloin paha kauneusvirhe. Hallitus kun osoittaa suurempaa lojaalisuutta järjestöeliittiä ja asiantuntijapapistoa kuin eduskuntaa kohtaan. Sellainen ei ole fiksua demokratiassa.
Todellisen ongelman muodostaa haluttomuus tehdä vaikeita ratkaisuja. Kyse on puhtaasti johtajuudesta ja siitä, tekeekö Vanhasen hallituskaan sitä, mitä sen olisi välttämätöntä tehdä?