Maailmanhistoria on täynnä itsevaltiaita, diktaattoreja, hirmuhallitsijoita ja muita epädemokraattisia johtajia, jotka ovat saaneet paljon pahaa aikaan. Maailman luulisi ottaneen noista kokemuksista niin paljon opiksi, että tällaisten öykkärien tie valtaan olisi jo tukossa.
Kun kirjoittaa nimilistaa jo vallassa olevista johtajista tai valtaa vakavasti kärkkyvistä, joille toiminta sovittujen pelisääntöjen mukaan saati demokraattisesti ei ole sydämen asia, lista venyy pitkäksi.
Ja mikä huolestuttavinta, ilmiö näyttäisi olevan yleistymässä jopa vakaissa demokratioissa. Vielä hälyttävämpää on se, että monet näistä valtioista ovat isoja pelureita joko globaalisti tai alueellisesti.
Jos tällaisia johtajia tulee lisää, maailmasta voi tulla paljon nykyistä vaarallisempi paikka. Kynnys ratkoa kiistoja väkivalloin ei ainakaan nouse heidän myötään.
Hyytävää on sekin, että nämä johtajat ja johtajaehdokkaat tuntuvat olevan keskenään sukulaissieluja. He tarjoavat mutkikkaisiin ongelmiin halki, poikki ja pinoon -ratkaisuja.
Totta: jos äänestäjät haluavat päästää vallan kahvaan suurin piirtein yllä kuvatuilla ominaisuuksilla varustetun johtajan, muilla ei ole nokan koputtamista. Jos näistä valinnoista seuraa kuitenkin kriisejä ja sotia muille maille tai jos valittu vuodattaa omiensa verta, valinnat eivät ole vain valtioiden sisäisiä asioita.
Omapäisiä johtajia löytyy läheltä ja kaukaa, samaten ehdokkaita sellaisiksi.
Aloitetaan lähempää.
Nykyistä Vladimir Putinia ei voi kuvata parhaalla tahdollakaan sovittuja pelisääntöjä noudattavaksi presidentiksi. Venäjä on hänen johdollaan vallannut Krimin, käy sotaa Itä-Ukrainassa ja on rikkonut näin useita kansainvälisiä sopimuksia.
Putin on yksi niistä johtajista, joiden omavaltaisuus on puhjennut kukkaansa virkavuosien mukana. Hänen malliaan näyttää toistavan Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan. Hän on kahminut lisää valtaa vähä vähältä. Herroissa näyttää olevan samanlaista taipumusta keinoja kaihtamattomaan häikäilemättömyyteen.
Maailmanpolitiikan kannalta tärkein valinta on tietysti se, kuka isännöi tai emännöi seuraavaksi Washingtonin Valkoista taloa. Jos valituksi tulee republikaanien todennäköinen ehdokas Donald Trump, maailmalla on monta syytä enemmän nukkua yönsä huonosti.
Jos Trump tekisi presidenttinä niin kuin hän nyt puhuu, Yhdysvaltain kynnys käyttää sotilasvoimaa muita kuulematta madaltuisi. Nykyinen presidentti Barack Obama suhtautuu suoraan voimankäyttöön erittäin pidättyvästi. Trump voisi olla yhtä arvaamaton kuin Putin viime vuosina.
Vakaista eurooppalaisista demokratioista Ranskassa presidentiksi pyrkii ensi vuonna äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman johtaja Marine Le Pen.
Le Pen on verrannut muslimien rukoilua ulkosalla Ranskan natsimiehitykseen ja lupaillut järjestää kansanäänestyksen Ranskan EU-jäsenyydestä. Jopa Brexitiä kannattavat haluavat estää Le Penin pääsyn Britanniaan kesäkuun kansanäänestyksen alla.
Itävallasta on tullut uusi kysymysmerkki naapuriensa Unkarin ja Puolan rinnalle. Siellä äärioikeistolaisen vapauspuolueen ehdokas Norbert Hofer sai eniten ääniä presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella.
Omaa luokkaansa öykkärijohtajaklubissa ovat tietysti Pohjois-Korean Kim Jong-un ja Filippiineillä presidentiksi tulossa oleva Rodrigo Duterte.
Telaketjujohtamistyylin kasvamaan päin olevan suosion takana on kansalaisten tuskastuminen vakiintuneeseen poliittiseen menoon. Kun vakiintuneilla keinoilla ei näytetä saavan aikaan toivottuja muutoksia, nopeita poppakonsteja tarjoavalle poliitikkotyypille on suuri sosiaalinen tilaus.
Suomessa tämän tyylin poliittiselta johtamiselta on, onneksi ja ainakin toistaiseksi, pitkälle vältytty. Taipumusta oli vielä ennen eduskuntavaaleja etenkin perussuomalaisissa.
Moni taitaa olla yllättynyt siitä, että perussuomalaisista on sukeutunut nopeasti hallituskelpoinen. Ylilyönnit ovat alkuhaparoinnin jälkeen kutakuinkin loppuneet. Hallitus- ja eduskuntatasolla puolue toimii niin kuin vastuullisen hallituspuolueen pitääkin.
Kolumni