Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi. Uutta maailmankuvaa kohti. Ajatus 2005.
Olavi Paavolaisen teos on nyt, Suomessa käydyn ilmasotakoulun lipun hakaristikiistan jälkeen yllättävän ajankohtainen.
Tämä Gummeruksen 1938 julkaisema matkakirjan ja esseeteoksen yhdistelmä, jonka filosofiaan keskittynyt pienkustantaja on julkaissut uudelleen näköispainoksena, kuului Paavolaisen suurisuuntaiseksi hahmottamaan kulttuurikriittiseen teossarjaan, Pako pimeyteen -trilogiaan, jonka ensi osa oli natsien Nürnbergien puoluepäiviä kuvaillut Kolmannen valtakunnan vieraana (1936).
Toinen osa, Musta jumala jakautuu kahtia Lähtöön ja loitsuun (1937) sekä tähän teokseen. Kolmannen osan piti analysoida Neuvostoliittoa nimellä "Luolan salaisuus". Sota esti sen ilmestymisen, vaikka Paavolainen oli 1939 tehnyt sitä varten opintomatkan pelottavaan ja tuntemattomaan itänaapuriin. Sodanjälkeisen Synkän yksinpuhelun (1946) alussa on siitä häivähdys.
Miksi tällainen suurisuuntainen hanke? Paavolainen ei väsynyt toistamasta iskulausettaan: "Minusta tuntuu, että Suomessa ei oikein tajuta, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu." Hänen, neron ja näkijän piti se kertoa.
Paavolainen viittaa käsillä olevan teoksensa alussa siihen, että Suomessa piru työnnetään ovesta ulos, mutta se tulee mustana perkeleenä savupiipusta takaisin. Meillä ei edelleenkään tajuta, miksi jouduttiin "viattomana" talvisotaan.
Tällaiset laajat visiot olivat muotia liberaalissa kulttuuriälymystössä. Lauri Viljanen oli julkaissut Taistelevan humanisminsa 1936; oululaisperäinen T. Vaaskivi kirjoitti Paavolaisen kanssa rinnakkain teospariaan Vaistojen kapina (1937) ja Huomispäivän varjo (1938).
Musta jumala on fasismi, 30-luvun valta-aate. Koreilunhimoinen ja paukkuefekteihin mieltynyt Paavolainen oli ensin ihastunut natsien mahtaviin lavastuksiin ja paraateihin Nürnbergissä, mutta oli sitten pelästynyt aatteen seurauksia, kun Hitler lähti puheittensa mukaisesti etenemään Euroopassa sekaantuen ensiksi Espanjan sisällissotaan.
Paavolainen otti ilmiöön etäisyyttä ja harkinta-aikaa pakenemalla Etelä-Amerikkaan, neitseelliseen maanosaan. Lähtö ja loitsu käsittelee pääasiassa sitä, samoin Ristin ja hakaristin alku.
Ensi osassa hän on kertonut Paraguayn kommunistisesta jesuiittatasavallasta, nyt enemmän Perun diktatorisesta inkavaltiosta. Risti voitti aikanaan hakaristin Etelä-Amerikassa, koska jälkimmäinen oli yksi inkojen tunnuksista. Onko Euroopassa tapahtumassa päin vastoin?
Paavolainen on reportaasin, nykyään jo lähes hävinneen kirjallisuuden ja journalismin loistolajin mestari kuvatessaan inkakulttuurin kuolleita raunioita. Dramaattisin piirroin hän kuvaa paluutaan laivalla Eurooppaan: hän tuijottaa pimeyteen sydän verisenä peräten "suurta linjaa". Eurooppa ei ole enää maailman sydän, vaan sairas maksa.
Tältä pohjalta kirjailija käy hahmottamaan teoksensa nimen mukaisesti kristinuskon, lähinnä katolisuuden ja fasismin yhteenottoa. Luterilaisuus oli menetetty, niin Saksassa kuin Suomessakin, jossa suurin osa papeista ja kirkon pää-äänenkannattaja Kotimaa nöyristeli Hitlerin edessä.
Lateraanisopimuksesta ja muista paavin sekä fasistivaltion kompromisseista huolimatta Paavolainen näkee, että yhteenotto oli välttämätön: fasisti ei voi olla katolinen ja päin vastoin. Keisari, Mussolini ja galilealainen, Jeesus, eivät mahdu samaan kokonaisuuteen.
Italiaa koskevat osat Paluu-lukua ovat jäntevää reportaasia ja esseistiikkaa, huomattavasti samanaikaista V.A. Koskenniemen matkakirjaa parempaa tekstiä. Nykylukija havaitsee, että Silvio Berlusconin hallintotavassa on paljon samaa kuin Mussolinin caesarismissa.
Kirjailija kuvaa perusteellisesti Saksan kirkkotaistelua, jossa marginalisoitua tunnustuskirkkoa lukuun ottamatta evankelisuus oli otettu natsien käsiin, minkä lisäksi puolueen pääideologin, Tallinnan pojan Alfred Rosenbergin johdolla erilaiset uuspakanalliset ja germaaniset rotusuuntaukset olivat työntäneet kristinuskon syrjään kiivaimpana edustajanaan sotasankari, kenraali Erich von Ludendorff.
Kristinuskoa ei voitu hyväksyä, koska se oli juutalaista alkuperää. Kristillisyys on periaatteessa rauhan ja rakkauden evankeliumia, fasismi korostaa vihan ja sodan ensisijaisuutta.
Koska Paavolainen ei lopultakaan ole kovin selkeä ajattelija, hän tässäkin opuksessaan välillä horjahtelee. Hän näkee tulevaisuuden nuorisossa, mutta se voi kehittyä vain kurinalaisena, johtajiaan seuraavana ja omaa ajattelua karttavana totalitaarisena massana.
Euroopan uusi nuoriso on Hitler-Jugendissa, Avanguardiassa ja Komsomolissa, onhan stalinismi punaista fasismia. Kaikki marssivat lippujen alla, myös Oxford-liikkeen nuoret, sodanjälkeinen antikommunistinen MRA.
Lopuksi Paavolainen päätyy paradoksiin. Ateistinen Neuvostoliitto on kansainvälisyydessään ja yhdenvertaisuusopissaan kristillinen!
Tekijä ennustaa tulevassa suurkoitoksessa lännen kristityn demokratian ja idän ateismin liittoutuvan pakanallista fasismia vastaan. Se oli suuri linja. Ja Paavolainen näki oikein: näin kävi 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon.