Jyri Häkämies puolusti aikansa miehekkäästi arviotaan Venäjästä, mutta antoi sitten periksi ja totesi, ettei enää käyttäisi samanlaista retoriikkaa. Se oli kohtalokas peräytyminen puolustusministeriltä. Vääristely kun otti voiton totuudesta julkisuuspelissä.
Kari Häkämies veti sanojaan takaisin MTV:n aamutelevisiossa viime tiistaina, kun Lauri Karhuvaara oli hiillostanut häntä aikansa. Puolustusministeri näki viisaammaksi peräytyä kuin puolustautua tai käydä vastahyökkäykseen. Hän totesi, ettei käyttäisi enää samaa retoriikkaa, jos pitäisi Washingtonin-puheensa uudelleen.
Valtava röykytys ja kritiikki olivat tehneet tehtävänsä, ja ministerin henkinen selkäranka murtui. Häkämies oli korostanut kohun keskellä toistuvasti pitäneensä Suomen virallisen linjan mukaisen puheen ja ettei hän ollut määritellyt Venäjää uhaksi, vaan haasteeksi Suomen ulkopolitiikalle. Nyt hän veti länget kaulaansa, kuten klisee kuuluu.
Samana päivänä myös ulkoministeri Ilkka Kanerva teki peräytymisliikkeen. Hän kertoi eduskunnan kahvilassa, että hän piti Häkämiehen puheen yhtä kohtaa epäonnistuneena. Kyseessä oli tietenkin se kohta, jossa Häkämies oli todennut, että "kolme Suomen suurinta turvallisuuspoliittista haastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä".
Viime päivät on puhuttu paljon kokoomuslaisesta ulkopolitiikasta ja kokoomuksen halusta nostaa profiiliaan pitkän ulkopoliittisen paitsiokautensa jälkeen. Puolueellahan oli ollut edellisen kerran ulkoministerin salkku 1930-luvulla. Jotkut Häkämiehen lausunnot, Kanervan reippaat otteet ja puheenjohtaja Jyrki Kataisen taannoinen ulkopoliittinen puhe, jossa hänen tulkittiin kritisoineen nimeltä mainitsematta presidentti Tarja Halosta, on nähty selvinä merkkeinä kokoomuksen halusta jättää oman kätensä jälki Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Monet epäilevät ja pelkäävät, että kokoomus halua muuttaa Suomen ulkopolitiikkaa ja yrittää viedä maan Natoon.
Eräs päätoimittajakollega kirjoitti, ettei niin harkitsematonta puhetta, kuin minkä Häkämies piti, ole kuultu Suomessa vuosikymmeniin. Ilmaisu oli kilpailevan puolueen skribentiltä ilkeydessään mojova, mutta myös yhtä yliampuva kuin se reaktio, joka Häkämiehen puhetta on seurannut Suomessa. Puheen nostama häly on tyhjyydessään ja kiivaudessaan vuoden ylivoimaisesti suurin poliittinen kupla.
Kohkauksessa ei ole kyse ulkopolitiikasta. Kohupuheesta kun ei löydä edes suurennuslasillakaan sellaista kohtaa, jossa Häkämies haastaisi Suomen perinteisen linjan tai tekisi uusia rohkeita avauksia. Hänen puheensa oli peruslinjaltaan kliinisen puhdas ja siinä mielessä mallikelpoinen esitys.
Venäjän mainitseminen kolme kertaa Suomen ulkopolitiikan haasteena särähti tietenkin suomalaisten korvaan, eikä muotoilu ollut siitä syystä loppuun asti harkittu. Kohtuuden nimissä on kuitenkin muistettava, että puhe pidettiin amerikkalaisille kuulijoille. He odottavat aivan erilaista retoriikkaa kuin mihin suomalaiset poliitikot ovat kuulijansa totuttaneet.
Amerikassa puhe kuuluu pitää. Suomessa se mumistaan tai luetaan monotonisella äänellä. Rohkeasti painotettu Venäjä-kohta kertoo siitä, että Häkämies yritti sovittaa retoriikkansa kuulijoidensa mukaiseksi.
Liturgian mukainen suomalainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen puhe tuo sisällöllisessä harmaudessaan ja retorisessa tasapaksuudessaan yleensä mieleen Limingan lokakuiset niityt. Puhe kuuluu lukea monotonisesti, mitään kohtaa painottamatta. Mitatkaapa esimerkiksi presidentti Halosen tai pääministeri Matti Vanhasen äänten tasoa, kun he lukevat virallisen puheen. Saatte äänentasoa kuvaavan viivan, joka ei juuri eroa kuolleen ihmisen sydänkäyrästä.
Häkämies peräytyi sanavalinnastaan oloissa, jotka eivät ole kunniaksi suomalaiselle keskustelulle. Hän antoi periksi sen jälkeen, kun häntä oli haukuttu asiattomasti, kritisoitu väärin perustein ja kun hänen puheestaan on tehty pitkälle meneviä tulkintoja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Kunniansa sai kuulla myös kokoomuslainen ulkopolitiikka, vaikka sen keskeinen sisältö ei ole vielä auennut kunnolla kenellekään. Toistaiseksi on nähty vasta, että kokoomuksen Nato-kanta on väljempi kuin Suomen virallinen linja, jota kokoomus noudattaa kuitenkin hallituksessa.
Tiedetään myös, että kokoomuslaiset puhuisivat ulkopolitiikasta virallista liturgiaa rohkeammin, mutta nyt nähtiin, mihin se johtaa: julkiseen sakinhivutukseen. Häkämiehen paluu ruotuun kertoo, ettei mitään omintakeista kokoomuslaista linjaa ole -- ei edes retoriikassa.
On kai kohtuutonta odottaa, että poliitikot yli puoluerajojen asettuisivat puolustamaan suomalaisen ministerin puheoikeutta. He kun näyttävät kantavan suurempaa huolta Venäjästä kuin länsimaisesta sananvapaudesta ja totuudesta. Venäjä on ollut satoja vuosia Suomelle haaste.
***
Nyt puhutaan presidentin roolista ulkopolitiikan johdossa. Tarja Halonen muistutti lauantaina televisiossa perustuslain pykälistä, joiden vuoksi häntä ei voida sysätä syrjään päätöksenteosta, vaikkei demareita olekaan hallituksessa. Se pitää paikkansa. Presidenttiä suosii myös se, että Suomen pääministerit varovat kuin ruttoa konfliktia valtionpään kanssa.