Median silmät ja korvat ovat jo ajat sitten jättäneet maanjäristyksen runteleman Haitin. Katastrofista on kulunut runsaat kaksi vuotta, emmekä enää näe ja lue raportteja Hispaniolan saaren köyhemmän puolikkaan tilasta. Yksi harvoista poikkeuksista on Geo-lehden artikkeli (5-6/12). Se on lohdutonta luettavaa.
Ensin kaikki näytti hyvältä. Avustustoimet pantiin nopeasti liikkeelle ja rahaa virtasi auttajien kassoihin. Geo-lehden toimittaja Linda Polman kuitenkin toteaa, että Haitin jälleenrakentamiseen luvatuista 4,6 miljardista dollarista on tähän mennessä maksettu vain kaksi miljardia. Silti niitäkään ei ole saatu käytettyä.
Mikä tökkii? Kaikkien katastrofien vihollinen, yhteistoiminnan puute, on vienyt siihen, että kukin järjestö hosuu omiaan ja tuottaa parhaimmillaankin vajavaisia tuloksia. Kansalaisjärjestöt pitävät kyllä huolta oman logonsa näkyvyydestä, mutta eivät alistu järkevään koordinaatioon. Tätä valitti myös hätiin kutsuttu entinen presidentti Bill Clinton.
YK on arvioinut, että Haitilla toimii noin 10 000 kansalaisjärjestöä, toistan 10 000. Tällaista vyyhteä ei kukaan hallitse, kaikkein vähiten Haitin valtion ennestään heikko rakenne.
Tuntuu järjettömältä ajatella, että kaikkein keskeisimmät asiat, puhtaan veden saanti, viemäröinti ja käymälät ovat yhä surkealla tolalla. Niinpä Haitia koettelevalle koleraepidemialle ei näy pikaista loppua. Muun kaaoksen lisäksi apu ei usein mene sinne, missä tarve on suurin.
Kävin Haitissa pari kertaa 1990-luvun lopulla, jolloin saarivaltio näytti hiljalleen toipuvan raskaasta menneisyydestään. Duvalierin perheen diktatuurille oli pantu piste ja jonkinlainen vaalidemokratia oli saatu käyntiin. Järjestystä takasivat Yhdysvaltain joukot.
Maan köyhyydestä huolimatta Haitin kulttuuri on rikasta. Sen takia on surullista katsoa valokuvia Port-au-Princen korjaamattomista tuhoista, esimerkiksi maan ylpeydestä, suuresta katedraalista. En ole koskaan nähnyt sisätiloiltaan yhtä värikylläistä kirkkoa.
Paikalliset taiteilijat toteuttivat freskoissa omaa tyyliään, samoin omaa ajatusmaailmaansa. Kirkko oli roomalaiskatolinen, mutta osa maalareista suodatti teoksiinsa voodoo-henkeä.
Otetaan ensin luulot pois, siis ennakkoluulot. Voodoo ei ole sitä, mitä näemme elokuvissa tai muuten vain kuvittelemme tietävämme.
Itse asiassa voodoo on runollinen, ihmisen, luonnon ja jumaluuksien harmoniaan pyrkivä uskonto. Se on syntynyt länsiafrikkalaisten kulttien perinteistä ja roomalaiskatolisuudesta. Vallitseva kirkkokunta ja kansanuskonto elävät nykyisin rauhallista rinnakkaineloa.
Kuuluisan mustan magian osaajat menestyvät parhaiten Yhdysvalloissa. Käyttäjät eivät niinkään muodostu maan kaksimiljoonaisesta haitilaisvähemmistöstä kuin perusjenkeistä.
En tiedä missä jamassa Haitin taide-elämä on tällä hetkellä. Arvaan kuitenkin, että taiteilijoilla menee yhtä huonosti kuin muullakin väellä. Taiteilijoiden tulot ovat paljolti ulkomaisen kysynnän varassa, ja nykytilanteessa maa ei kykene houkuttelemaan turisteja ja ostajia.
Ehkä moni suomalainen ajattelee, ettei meitä ja haitilaisia yhdistä mikään muu kuin ihmisyys. Vilkaistaanpa historiaan. Haiti itsenäistyi 1804 ja siitä tuli ensimmäinen itsenäinen musta valtio. Suomi nostettiin kansakuntien joukkoon 1809 Venäjän valloitettua Suomen ja myönnettyä sille suuriruhtinaan maan aseman. Kummankin tapahtuman taustapiru on sama, Napoleon.
Joka puolella häärivä keisari yritti valloittaa kapinoivan Haitin, mutta paikallinen upseeri Toussaint Louverture ajoi imperaattorin joukot mereen.
Solmiessaan Aleksanteri I:n kanssa Tilsitin sopimusta Napoleon tähtäsi Ruotsin taivuttamiseen Englantia vastaan. Kaavailu epäonnistui, mutta Suomen tulevalle itsenäisyydelle luotiin vankka pohja.
Kirjoittaja on Espoon modernin taiteen museon EMMA:n johtaja.