”Haista ämmä v...u!” Kolmannessa rivissä istuva oppilas huutaa tunnilla englannin opettajalle tämän tivattua, miksi oppilas ei ollut tehnyt läksyjä taaskaan.
Opettaja jäykistyy, helahtaa keitetyn ravun väriseksi, menee sanattomaksi ja tuijottaa oppilasta jäätävin silmin.
”Saatana!” Kirosana kajahtaa seuraavasta rivistä.
”Ulos, kaksi tuntia ja käytöksen alennus!” Opettaja ärähtää neljännen rivin oppilaalle.
Luokassa alkaa hälinä. ”Miks toi, miksei toi toinen?”
Kysymykset loppuvat siihen paikkaan, kun opettaja päästää suustaan miltei eläimellisen, raivonsekaisen rääkäisyn: ”Hiljaa! Kaikki!”
Kuvaamataidon opettaja astuu luokkaan ja toivottaa hyvät päivät. Kukaan ei vastaa.
Pojat naureskelevat rehvakkaina ja tytöt kihittävät, kun eläkeikää lähestyvä, arvonsa tunteva ja aina hymyilevä naisopettaja asettelee täyteläistä ahteriaan opettajanpöydän takana sijaitsevalla tuolille.
Ennen kuin opettaja ehtii kunnolla istahtaa alas, hän pompahtaa ylös ja kurkottaa kynää pöydän kulmalle laittamastaan laukusta kirjoittaakseen päiväkirjaan. Samalla tuoli heilahtaa ja piikit pystyyn asetellut nastat lentävät istuimelta lattialle.
Luokassa kuuluu iso pettymistä ilmentävä huokaus. ”Ei onnistunut.”
Opettaja ei hoksaa, että hänelle viritetty ansa laukeaa vahingossa. ”Mistä noita nastoja tuonne lattialle on tullut”? hän kummastelee tyynenä ja käy käsiksi päivän aiheeseen.
Jotain outoa on kuitenkin ilmassa. ”Ihan kuin täällä haisisi tupakan savu”, opettaja sanoo ja nuuhkii ilmaa.
”Niin haiseeki”, kuuluu luokasta.
”Miten se on mahdollista”? opettaja kysyy ja katsoo katon rajaan ilmanvaihtokanavan tehtävää hoitavan aukon suuntaan.
”Kun pojat polttivat luokassa välitunnilla”, joku tietää kertoa vastauksen.
Yleensä hyväntuulisen kuvamaataidon opettajan kasvoille tulee vakava, miltei surullinen ilme ja hän tokaisee alistuneen oloisesti: ”Ei niin saa tehdä.”
”Ei niin”, luokasta vastataan.
”Miten se haju on vielä niin voimakas, olihan täällä ikkunat auki välitunnilla”? opettaja ihmettelee hetken päästä.
Luokasta kuuluu: ”No, kun toi S on tuolla ikkunalaudalla tupakalla.”
Opettajan epätoivoinen komentelu kaikuu kuuroille korville. S imee tupakkansa loppuun ilman pienintäkään kiirettä, hyppää ensimmäisen kerroksen ikkunalaudalta pihalle ja poistuu koulusta.
Veistotunti käynnistyy aina samalla taistelulla: oppilaat nahistelevat, ketkä pääsevät tyhjentämään purulaatikon.
Kysymys ei ole siitä, että he olisivat erityisen auttamishaluisia, vaan ihan muusta.
Samalla reissulla voi nimittäin piipahtaa tupakalla. Kukaan ei valvo tunnin aikana sen paremmin puruvarastoa kuin sen takana olevaa pihamaatakaan. Saa rauhassa sauhutella.
Toisella tunnilla tunnelma on hermostunut. Opettaja ei saa pidettyä linnunpönttöjen ja henkareiden veistelemiseen kyllästyneitä poikia kurissa.
Yksi kopsaa kaverinsa vihosta matikan laskuja luokan oven edessä, toinen ruotsin tehtäviä lautavarastossa. Opettajan huomion kiinnittävät ne, jotka haluavat tämän näyttävän, miten pönttöjen pohja oikeasti pitäisi kovertaa tai henkari sahata.
Poikajoukon johtaja saa päähänsä, että tänään lähdetään tältä oppitunnilta puoli tuntia aikaisemmin.
Opettaja ei pidä ajatuksesta, vaan jupisee vastaan.
Opettajaa päätä pidemmät korstot ovat eri mieltä tämän kanssa, ottavat kiinni opettajasta, sulkevat hänet työkaluvarastoon ja lukitsevat oven. Luokassa syntyy paniikki. Oppilaat säntäävät ulos kuin vauhkot lampaat.
”Karkeata käytöstä ja väkivaltaisuutta on kouluissa huomattavasti enemmän kuin vielä muutamia vuosi sitten”, lehdet kirjoittavat.
Ei eletä vuotta 2013 eikä olla Alppilan yläkoulussa Helsingissä. Eletään vuotta 1969 ja ollaan oppikoulussa keskikokoisella teollisuuspaikkakunnalla jossain päin Suomea.