Ulkoministeriössä tehtävä riippumaton selvitys häirintätapausten hoitamisesta on tervetullutta toimintakulttuuria. Selittelyn sijaan työpaikoilla yleensäkin on syytä käydä läpi, mikä on häirintää ja mikä ei.
Ulkoministeriö ottaa lusikan kauniiseen käteen ja teettää riippumattoman selvityksen häirintätapausten hoitamisesta ulkoministeriössä.
Ulkoministeri Timo Soini (sin.) ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Anne-Mari Virolainen (kok.) tiedottivat tiistaina ryhtyvänsä toimeen, kun paisuneessa uutisoinnissa oli käynyt selväksi, että ulkoministeriön työntekijäjärjestöllä ja työnantajalla on kovin erilaiset näkemykset siitä, miten häirintätapauksia on ulkoministeriössä lopulta hoidettu.
Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö Jukon mukaan kyse on kymmenistä tapauksista, joita ei ole ministeriössä ryhdytty selvittämään asianmukaisesti. Siksi se katsoi tarpeelliseksi kertoa asiasta julkisesti. Työnantajapuolella on hämmästelty lukuja ja vedottu siihen, että ohjeita on noudatettu.
Peli vihellettiin poikki, ja Virolainen julisti, että tällaisille asioille on ministeriössä nollatoleranssi. Asiaa on tarkoitus jumpata niin kauan, että se on menee perille.
Riippumaton selvitys on tarpeen, sillä ulkoministeriö ei selvästikään ole onnistunut kitkemään häirintää edustustoissa ja ministeriössä. Ilman asioiden selvittämistä ulkoministeriön ylle lankeaisi vakava mainehaitta, jos ministeriössä ja diplomaattitehtävissä maailmalla työskentelevät joutuvat sietämään asiatonta käytöstä, kiusaamista, vihjailevia puheita, koskettelua ja taputtelua. Tuttavallisuuden ja tunkeilun raja voi olla häilyvä, mutta se on häirintää, jos se tuntuu toisesta epämiellyttävältä.
Häirinnän kokemusten tai asian vakavuuden ei pitäisi olla kenellekään ulkoministeriön palveluksessa työskentelevälle yllätys. Ei ole kuin kaksi vuotta siitä, kun suurlähettiläänä Ruotsissa työskennellyt henkilö sai varoituksen ja siirrettiin tehtävistään häirintäepäilysten takia. Hallinto-oikeus piti selvitettynä, että lähettiläs oli toiminut sopimattomasti ja seksuaalisesti häiritsevästi.
Kohtuullista olisi ollut, että ulkoministeriötä ravisuttanut episodi samoin kuin jo vuoden päivät koko ajan uusia tapauksia kotimaassa ja kansainvälisesti esiin nostava metoo-kampanja toimisivat ennaltaehkäisevästi ministeriön ja lähetystöjen toiminnassa. Ikävä tosiasia on, että muutama mätä omena pilaa muidenkin mainetta.
Voi olla niin, että lähetystöissä eletään kaukana kotoa hierarkkisessa pienmaailmassa, jossa on omat sääntönsä ja toimintakulttuurinsa.
Kilpailu tehtävistä on kovaa, mikä voi altistaa kunnianhimoisesti uraansa suunnittelevia häirinnälle. Määräaikaisille kynnys ilmoittaa häirinnästä voi olla korkea, koska he eivät halua leimautua vaikeiksi tapauksiksi.
Piintyneitä ja aikansa eläneitä asenteita osoittaa, jos tähän maailmanaikaan ulkoministeriössä ja muillakaan työpaikoilla ei ole ymmärretty, että epäasiallinen käytös ja seksuaalinen häirintä ovat ilmiöitä, jotka on korkea aika kitkeä pois.
Työpaikoilla yleensäkin voi olla aiheellista selvittää, mitä häirintä ja epäasiallinen kohtelu oikein ovat ja mitä ne eivät ole. Ei pitäisi olla ylivoimaisen vaikeaa käyttäytyä ihmisiksi.