Jokainen Hailuodossa vieraillut tuntee jotakin paikan omalaatuisuudesta: Harvoin saa olla kasvokkain niin avaran taivaan kanssa kuin tässä yksinäisessä, alkuperäisen viehätyksensä säilyttäneessä saaressa.
Milloinkaan Hailuotoa eivät ole, yllättävää kyllä, turistimassat kansoittaneet. Luodossa vierailevat ovat yleensä lähialueilta. Niinpä ei ole yllätys, että kun ensimmäiset taiteilijavieraat 1910-luvun lopulla saapuivat saareen, matkalaiset olivat Oulusta.
Kovin luontevaa onkin, että nimenomaan taiteilijat kiinnostuivat Hailuodosta: Luodon maalauksellinen miljöö merenrantamaisemineen luo mielikuvitukselle kiehtovan liikkumatilan - aina romanttisiin illuusioihin asti.
Mitään yliromantisoitua kuvaa Hailuodosta ei kuitenkaan saa Oulun Taidemuseosta, jossa esitellään kaunista saarta taiteilijoiden näkökulmasta.
Näyttelyssä on mukana 25 kuvataitelijaa ja näyttelyn nimi Pensselit Santaan ei kuvaa suinkaan tympääntymistä taiteen tekemiseen vaan taiteilijoita yhdistävää maaperää Luodon hahmossa. Taiteilijat ovat joko joskus asuneet tai asuvat, ainakin osan vuodesta Hailuodossa. Osa taas on vieraillut saarella ahkerasti.
Hieman yllättäen näyttelyn aloittaa heti ala-aulassa Inka Niemisen teipistä kootut läpinäkyvät ihmisveistokset. Niin mielenkiintoisina kuin ne esittäytyvätkin, varsinkin ikkunoista tulevan valon kulkiessa hahmojen läpi, jää aluksi epäselväksi, kuuluvatko ne kyseessä olevan näyttelyn kokonaisuuteen lainkaan.
Suoraan ja selvästi asiaan päästään yläkerrassa, jossa kohtaa Hailuodon varhaisimmista vakiokävijöistä Aukusti Koiviston ja hänen öljyvärimaalauksensa Hailuodon Ojakylän tuulimyllystä. Koiviston poikaa, Pentti Koivistoa kiinnostivat samat kohteet; saaren tuulimyllyt sekä Marjaniemi, sen satama ja luotsiasema.
Yhtä selkeää tarinaa saaresta kertoo Martti Tarvaisen Hailuoto-laiva, niin kuin myös Väinö Kamppurin ja Jussi Jylängin maalaukset Luodon maisemista. Tarvaisen ja Aukusti Koiviston lisäksi viimeksi mainitut kuuluvat 1800-luvulla syntyneihin.
Ulkotiloista interiööreihin ja luontokuvauksesta ihmiskuvaukseen siirrytään Marjatta Hanhijoen akvarelleissa. Uusimmista töistä mainittakoon Filppu ja Miitta, jossa kaksi lasta maalailee edessään olevaa asetelmaa.
Akvarellin lisäksi näyttelytilassa on esillä toisinto maalauksen asetelmasta ja kuvassa maalanneiden lasten luonnoksia aiheesta. Tällainen osallistumaan innostava esillepano voi juontaa juurensa 1970-luvun Ojakylän taideleireistä, joita Hanhijoen lisäksi oli järjestämässä Reijo Hukkanen, Pirkko Nukari, Tapio Junno ja Markku Keränen.
Keräsen maalauksista on esillä abstraktia ja esittävää sekoittava Pohjoinen, maalauksellisempi, tumman tunnelmallinen Tanssi ja täysin abstrakti, kankaanomainen Pikkuserkku. Hukkasen naivistinen surrealismi, vai miten hänen töitään luonnehtisikaan, on esillä puolen kymmenen maalauksen verran.
Uusimpana on mukana suorastaan raivostuttavasti kuhiseva kollaasi Ei ylettyä; puuta ja metallia, pala kakluunia, koukeroisia muotoja, loputtomia kiemuraketjuja, jotka kohoavat lopulta ylöspäin.
Siinä missä Juhani Kostetin maalauksissa kohtaa jälleen tutunoloisen rantamaiseman, niin Sinikka Tuomisen teokset eivät anna suoraa selitystä eivätkä välttämättä edes viitteitä sisällöstään. Kaksi viimeisintä maalausta ovat jatkona vanhemmille:
Pinta on täynnä jotakin, viivoja, koristelua ja väriä. Kuvissa on paljon katsottavaa ja paljon mahdollisuuksia.
Hannu Lukinin ekspressiivisyys avautuu jo helpommin. Näyttelyn teemaa tukee koruttomasti vaikuttava rantamaisema Hiljaisuus.
Näyttelyn nuorimpaan polveen kuuluva Miikka Klemettilä tuo Hailuodon rauhaan ja nostalgiaan hieman säpinää kun taas Lauri Rankan betonista ja puusta työstetyt reliefimäiset teokset riisuttu kaikesta metelistä. Toisto, rytmi ja kontrastisuus näyttäytyy päällimmäisenä näissä seisahduttavan kauniissa sommitelmissa, joissa luonto on mukana niin tekotavassa, materiaaleissa kuin muodoissa.
Luonnonmukaisuus on kaiken perusta myös Anni Rapinojan viehättävässä kokoelmassa Garderobe, joissa paju, leppä, järviruoko tai juolukka on saanut uuden muodon; miten hienosti ne ovatkaan sopineet materiaaleiksi kengille, hatuille tai takeille.
Oranssi alusta, jolle osa Rapinojan tuotoksista on koottu, korostaa mainiosti vaatimattomalla tavalla sykähdyttäviä teoksia, joissa ihmisen ja luonnon suhde sulautuu toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi.
Pronssisia veistoksia edustaa näyttelyssä Tapio Junno elämänmakuisilla ihmiskuvauksillaan. Pirkko Nukari taas on veistänyt suloisia, tunteisiin vetoavia lintuteoksia. Videotaidettakin on muutama mukana; Anni Rapinojan Garderobea tukeva esitys ja Eeva Tiisalan luonnon ja ihmisen yhdistävä video.
Kahvilan puolelta löytää Matti Mikkolan pointillistisen maiseman ja Leena Tuokkolan moniselitteisen, hieman synkän ilmaisun, joka jatkuu varsinaisen näyttelytilan puolella.
Nuoren taiteilijan, Pälvi Hannin selkeän abstrakti grafiikkaa ilahduttaa. Lopputulos huokuu vahvaa omaperäistä ilmaisua. Kuvat eivät näytä suoranaisesti liittyvän näyttelyn teemaan, vaikka kyllä sieltä Hailuodon saarenkin selvästi löytää. Ja ihan uudesta, pelkistetystä, hyvin raikkaasta näkökulmasta.
Kyllä Luodosta on moneksi.
Pensselit Santaan -näyttelyn avajaisia vietetään tänään perjantaina.