Hai­luo­don Bättre Fol­kis­sa vie­rai­le­va Saara Tu­ru­nen: "Teat­te­ria luetaan joskus yh­teis­kun­nal­li­sem­min kuin ro­maa­nia"

Kirjailija-ohjaaja Saara Turusen seuraava romaani pohtii naisen paikkaa yhteiskunnassa, itsetuntoa ja elämänvalintoja. "Esikuvilla on paljon merkitystä. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että teatteripuolella Suomessa on ollut näkyviä naistekijöitä jo ennen omaa sukupolvea. Esimerkiksi elokuvapuolella tämä ei ehkä ole ollut niin yksinkertaista", Turunen sanoo.

Kuva: Mauri Ratilainen

Kun Saara Turunen esittelee itsensä vieraassa porukassa ja sanoo tekevänsä teatteria, häneltä usein kysytään, että onko hän näyt­telijä.

– Ihmisten ensimmäinen mielikuva teatteriohjaajasta on aika harvoin 156,5-senttinen nainen, Turunen sanoo.

Tämän Turunen kertoo esimerkkinä arkipäivän tilanteesta, jossa illuusio valmiista tasa-arvosta puhkeaa ja taidemaailman sukupuolirakenteet tulevat päivänvaloon. Tällaisia hetkiä hän käsittelee uudessa kirjassaan, jolla ei ole vielä nimeä, mutta jonka on määrä ilmestyä ensi vuoden maaliskuussa. Kirjasta on luvassa maistiaisia Hailuodon Bättre Folk -festivaaleilla, jossa Turunen esiintyy yhdessä muusikko Timo Kämäräisen kanssa tänään perjantaina.

Itä-Suomesta, Kontiolahdelta, Helsinkiin päätynyt Turunen on käsikirjoittaja-ohjaaja ja kirjailija, jonka esikoisteos Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.

Rakkaudenhirviön päähenkilö on Turusta itseään muistuttava hahmo, nuori taiteilija, jonka lapsuutta, ulkopuolisuuden tunnetta ja kipeää suhdetta kotimaahan teos käsittelee.

Vaikka esikoisteos palkittiin, Turusen mukaan vastaanotto paljasti osaltaan myös sen, että kun nainen kirjoittaa läheltä omaa kokemusmaailmaansa, kirjaa kutsutaan helposti ”nuoren tytön kasvutarinaksi”. Yhteiskunnalliset teemat ohitetaan.

Miksi naisen kohdalla omakohtaisuutta pidetään usein päiväkirjamaisena puuhasteluna siinä, missä miesten kasvutarinat on kanonisoitu universaaleiksi kokemuksiksi?

Turusen mielestä päiväkirjoissa ei ole mitään vikaa, vaan siinä, miten naisten tekemisistä on puhuttu.

Juuri tällaisia tasa-arvon vinoumia kirjailija haluaa uudella teoksellaan nostaa esiin – ei luopumalla tyylistään vaan päin vastoin korostamalla kaikkea niitä puolia, missä feminiininen on nähty synonyyminä toisarvoiselle.

– Virginia Woolf on sanonut, että jos haluttaisiin tietää, mitä naiset kirjoittivat ennen 1800-luvun loppua, pitäisi etsiä päiväkirjoja. Niitä vain ei ole pidetty kirjallisuutena. Se taas ei ole minun vikani, ja aion kirjoittaa päiväkirjaa tästä edeskin – näin provokatiivisesti sanottuna.

Omakohtaisuudesta huolimatta Turusesta on tärkeää, että hänen taiteensa liikkuu yksilötasolta yleiseen niin, että yhteiskunnassa vaikuttavat rakenteet paljastuvat.

– Olen iloinen siitä, että saan tehdä myös teatteria, sillä tuntuu, että teatteria luetaan joskus yhteiskunnallisemmin kuin romaania. Se ei palaudu pelkästään minuun henkilönä, ehkä koska teatteri on kollektiivinen taidemuoto, siinä on näyttelijät ja lava välissä.

Turusen tuorein teatterityö Tavallisuuden aave sivuaa osittain Rakkaudenhirviön teemoja. Se pyörii syksyllä uusintaensi-illassa Helsingin Q-teatterissa. Lisäksi Turunen valmistelee näytelmästä sovitusta Liettuan kansallisteat­teriin.

Myös Turusen kaksi edellistä näytelmäteosta Puputyttö ja Broken Heart Story ovat menestyneet kansainvälisesti.

”Aina saa hävetä silmät päästään”, on Rakkaudenhirviön päähenkilön äidin vakiohokemia. Tätä häpeän tunnetta ja sen juuria kohti Turunen lähti kaivautumaan esikoisromaania kirjoittaessaan.

– Häpeä tulee siitä, kun erottuu jotenkin joukosta vaikka niin, että liukastuu kadulla ja joutuu katseiden kohteeksi. Lähdin operoimaan tosi yksityisestä häpeään liittyvästä havainnosta, joka nivoutui nopeasti suomalaiseen yhteiskuntaan, Turunen selittää.

”Äitini tekee koko ajan paljon järjestelyitä, ettei erikoisuus söisi meitä elävältä, että vaikuttaisimme tavallisilta, siis ihan vaan normaaleilta.”

Äidin ääni pukee sanoiksi tavallisuuteen pakottavaa normia, josta tulee päähenkilön henkilökohtaisen kapinan ja raivon kohde.

Se, että oltaisiin ”ihan vain normaaleja”, on yleismaailmallinen mutta myös jollain tasolla erittäin suomalainen ihanne. Suomessa presidenttikin on tavis, joka kolaa oman pihansa lumesta.

Rakkaudenhirviössä saman ihanteen kääntöpuolelta paljastuu erilaisuuden pelko.

Kun Turunen kirjoitti esikoistaan, silloin ei vielä puhuttu tolkun ihmisistä tai ääripäistä. Kirjailijan mukaan nämä puheet palautuvat johonkin yhteiseen kansalliseen hengenmaisemaan, josta Rakkaudenhirviökin kertoo.

– En tiedä, johtuuko se lamasta vai mistä, mutta kovat arvot ovat tulleet taas enemmän pintaan. Tavallisuuden vaatimus on mahdoton utopia. Sen määrittelevät kulloinkin ne, joilla on valtaa.

Sanotaanko näin, että natsit onnistuivat tosi hyvin siinä tavallisuusjutussa, ja mehän tiedämme, miten siinä kävi.

Rakkaudenhirviössä ei puhuta Suomesta nimellä vaan pelkästään kotimaasta. Suomalaiset ovat kuin tässä kodissa asuva ankea perhe, jonka jäsenet pukeutuvat rumiin tuulitakkeihin, lymyilevät seinien vieressä, juovat laihaa kahvia ja vilkuilevat toisiaan pelokkaasti.

Koti, uskonto ja isänmaa ovat tavallisuutta ylläpitäviä kulisseja, banaaleja tarinoita, jotka kirjan päähenkilö karnevalisoi ja räjäyttää pirstaleiksi. Lopulta inhon seasta löytyy myös hyväksyntää ja jopa hellyyttä: kodista ei pääse eroon, koska se on osa identiteettiä.

Teoksen ympärillä antamissaan haastatteluissa Turunen on pohtinut negatiivista suhdettaan kotimaahansa. Mitä kirjailija nyt Suomesta ajattelee? Turunen miettii hetken ja vastaa:

– Kirjan kirjoittamisen myötä tulin yhä tietoisemmaksi siitä, miten tärkeä koti on ja miten onnekasta on pystyä asumaan omassa maassaan ja puhua omalla kielellään.