Suunnitelmat Hackman-yhtiöiden myynnistä ruotsalaiselle Nordic Capital -sijoitusyhtiölle liittyvät myös joka kodin astiankaapin sisältöön ja suomalaisen taideteollisuuden huippudesigniin. Hackmanin päätoimialoista toinen eli Iittala käsittää Arabian posliinitehtaan sekä Nuutajärven ja Iittalan lasitehtaat.
Arabia, Nuutajärvi ja Iittala tuntuvat hetimiten kansallisomaisuudelta. Heitetäänkö myynnissä nurkkaan jotain selkeälinjaisesta supisuomalaisesta design-perinteestämme?
Haikailun keskellä unohtuu, että Iittalaan kuuluu jo nyt ruotsalainen Rörstrand. Ja Iittala julistaa jo nyt olevansa "johtava skandinaaviseen muotoiluun perustuvien korkealaatuisten kodintuotteiden valmistaja ja markkinoija". Strategiaan kuuluvat myös kansainväliset markkinat.
Kansallishenkisessä pohdinnassa unohtuvat lisäksi suomalaisen posliinin- ja lasinvalmistuksen mitä kansainvälisimmät juuret - samoin yritysten mitä moninaisin omistushistoria.
Arabian perusti 1874 ruotsalainen Rörstrandin keramiikkatehdas, joka halusi myydä tuotteitaan Venäjän markkinoille.
Rörstrand myi Arabian suomalaisille 1910. Wärtsilä-yhtymä osti sodassa kärsineen Arabian 1948. Euroopan taloudellinen ja kaupan integroituminen johti Arabian tehtaiden yhteistyösopimukseen Rörstrandin kanssa 1974.
Sitten Wärtsilä osti Rörstrandin, Wärtsilään kuulunut A. Ahlström osti Nuutajärven (perustettu 1793) ja Iittalan (perustettu 1881) lasitehtaan, johon Karhulan lasitehdas oli yhdistynyt jo aikaisemmin.
Mutta jäänmurtajista keittiöpurkkeihin saakka laajentuneelle Wärtsilälle kävi 1980-luvun lopussa huonosti. Niinpä 200-vuotias, alkuaan Viipurin saksalaissyntyisten Hackmanien monialayritys osti Wärtsilältä Arabian, Rörstrandin, Nuutajärven ja Iittalan 1990.
Kansainväliset
mallit
Suomessa valmistetun posliinin ja lasin mallit olivat alkuvaiheessa keskieurooppalaisia. Japanilaisuus tuli muotiin 1800-luvun lopussa.
Samaan aikaan ruotsalainen taiteilija Thure Öberg ja suomalainen arkkitehti Jac. Ahrenberg alkoivat suunnitella myös Arabian tehtaille omia mallistoja. 1930-luvulla Arabia oli monen tunnetun taideteollisen suunnittelijan työpaikka.
Lasin suomalaisuus pohjaa Alvar ja Aino Aallon 1930-luvun suunnitteluun. Mutta näihinkin lasein vaikutti kansanvälinen funktionalismi.
Sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi oli suomalaisen taideteollisuuden ja käyttöesineiden kulta-aikaa. Ja samalla sodasta selvinneen kansan identiteetin luomisen aikaa.
Kaj Frank, Tapio Wirkkala, Gunnel Nyman, Timo Sarpaneva ja monet muut niittivät Suomelle menestystä kansainvälisissä kilpailussa siinä kuin urheilijatkin.
Suomalaisesta muotoilusta tuli käsite. Mutta myös tuon ajan muodoilla oli kansainväliset juuret ja esikuvat.
Kaiho jälleenrakennuskauteen
Lapsuutemme jälleenrakennusaikaako me keski-ikäiset suomalaiset kaihoamme, kun astiastomme ja kirjahyllyjemme lasiesineiden valmistajatehtaat ovat menossa ulkomaiseen omistukseen?
Nykykaupat ovat täynnä kansainvälistä (nykymittapuun mukaan) tyylikkyyttä. Meitä vanhempiakin miellyttää yhä enemmän carllarssonmainen sööttiys ja keskieurooppalainen barokkirunsaus.
Hackman on jo karsinut kotimaiset lasi- ja posliinimallistot minimiin. Monet nykysuunnittelijat ovat ulkomaisia.
Hackman jalosti molemmat toimialansa, Metoksen ja Iittalan, myyntikuntoon, mikä takaa omistajille voitot. Meille tavallisille kuluttajille ei talouden kovien lakien keskellä jää kuin kaiho.
Mutta pienimuotoisempi yrittäjyys antaa kotimaiselle taideteolliselle suunnittelulle toivoa. Esimerkiksi Ruotsissa koko Småland on nykyään pienten lasitehtaiden maakunta. Yksityiset yrittäjät ja suunnittelijat elvyttävät uusin mallistoin alueen perinteistä lasiteollisuutta.