Pekka Haavisto nousi aikoinaan eduskuntaan erikoisella tavalla. Jokseenkin tuntematon nuorimies pääsi vuonna 1987 vihreiden edustajana Yleisradion suureen vaalikeskusteluun, esiintyi kuin vanha tekijä, puhui järkevästi ja ymmärrettävästi -- ja meni läpi.
Se, että vihreä homoseksuaali ja sivari nousee Suomen presidentinvaalin kakkoskierrokselle ja saa yli miljoona ääntä kertoo sekä yhteiskunnan muuttumisesta että ehdokkaasta itsestään. Moni suomalainen lukee Haaviston saavutuksen voitoksi näilläkin lukemilla.
Haaviston kampanja eteni loppuvaiheessa lähes hurmoksellisissa tunnelmissa. Siihen nähden kakkoskierroksen selvä tulos ehkä aiheutti Haaviston leirissä myös pettymyksen tunteita. Ihmettä ei tapahtunut.
Kaikkiaan kuva Haaviston mahdollisuuksista koko Suomessa saattoi hänen leirissään olla liian ruusuinen siksi, että ehdokas oli vahva nimenomaan Helsingissä. Pohtia voi sitäkin, oliko kulttuuriväen lähtö niin näkyvästi ja laajasti Haaviston taakse tälle vain plussaa. Se saattoi lyödä Haavistoon elitististä leimaa.
Viimeistään nyt Haavisto joka tapauksessa osoitti olevansa raskaan sarjan poliitikko. Hänen konseptinsa eivät seonneet tiukoissakaan tenteissä, eikä suusta karannut sammakoita. Taitavaksi poliitikoksi Haavisto osoittautui myös siinä, että onnistui irtautumaan riittävän välimatkan päähän puolueestaan lähentyen muutamilla taitavilla kommenteilla ja vierailukohteilla niitä leirejä, jotka menettivät vaaleissa oman ehdokkaansa.
Haavisto pysyi tyynenä koko kampanjan ajan. Paineensietokyky on presidentiltäkin vaadittavia keskeisiä ominaisuuksia. Haavisto on nyt 53-vuotias, eikä olisi ihme, jos hän olisi mukana myös kuuden vuoden päästä.