Mitähän akateemikko Paavo Haavikko kirjoittaisi meille nyt, jos eläisi? Tämä yksi merkittävimmistä nykykirjailijoista kykeni jäljittelemättömästi osoittamaan yhteiskunnan epäkohtia.
Tutkaillessaan 1980-luvun alussa yhteiskunnan tilaa Haavikko puuttui raskaaseen hallintoon. Hän mietti ääneen, onko järkevää ja kohtuullista puhua pahaa byrokraateista. Ajattelunsa lopuksi hän haavikkomaiseen tapaan kiteytti sanomansa: ”Ei ole oikein moittia heitä laiskuudesta, siksikään että sitä parempi mitä vähemmän byrokraatti saa aikaan.”
Miksi byrokraatteja oikeastaan tarvitaan yhteiskunnassa? Tulisimmeko toimeen ilman heitä? Emme tietenkään.
Kuta vähemmän tunnemme säädöksiä ja kuta välinpitämättömämmin suhtaudumme lakeihin ja asetuksiin, sitä enemmän tarvitaan byrokraatteja pitämään huolta järjestäytyneen yhteiskunnan toimivuudesta.
Tunnen kuitenkin monesti myötätuntoa kuunnellessani kansalaisten ihmekertomuksia byrokratian kukkasista ja simputuksista. Tällöin tulee mieleen, että työpaikkakoulutuksessa pitäisi jokaiselle byrokraatille opettaa, miten käyttää talonpoikaisjärkeä silloin, kun se todella näyttäisi parhaalta tavalta ratkaista asia. Määräilevästä kulttuurista olisi pitänyt jo ajat päivät sitten irtautua.
Maataloudelle byrokratia on ollut taakka vuosikymmeniä, se on kaikkialla tunnustettu. EU-aika on vain pahentanut maanviljelijöiden asemaa. Ei ole ihme, että nuoria maatalousyrittäjiä ei enää juuri tapaa.
Nyt kun Oulun alueelle odotetaan syntyvän ripeästi uutta yritystoimintaa, jokaisen virkamiehen ja -naisen tulisi keskittyä tukemaan uusia yrittäjiä ja poistaa kaikki teennäiset esteet yrittämisen tieltä. Oulu voisi todella hakeutua pilottialueeksi, jossa kokeillaan kuinka vähällä byrokratialla tullaan toimeen ja miten teknologiaa voidaan hyödyntää, jotta asioiden eteneminen nopeutuu ja yrittäjyyden aloittaminen yksinkertaistuu. Esimerkiksi lupaviidakossa on kyllä paljon karsittavaa – ja päälliköissä.
Paljon hyvää saadaan aikaan myös asenteiden muuttumisella ja asioiden nopealla käsittelyllä. Kuka tahansa tuskastuu, jos päätöksiä pitää odottaa kuukausitolkulla ja tarkastuksia tehdään vähän väliä.
Kun hallintokoneisto on joko kuntien tai valtion ylläpitämä, sitä on ollut helppo paisuttaa. Aikoinaan virkojakin perustettiin kunnissa usein siksi, että niihin saatiin valtionapua. Ei kuitenkaan sovi enää tähän aikaan, että jollakin henkilöllä on yläpuolellaan viisi, kuusi esimiestä, jotka vielä ohjaavat keskenään ristiriitaisesti alaisiaan.
Uuden Oulun yksi heikkous on ollut se, ettei henkilöstöä ole kyetty organisoimaan uudelleen niin, että hallinto olisi keventynyt ja työkäsipareja olisi saatu lisää.
Byrokratian keventäminen on vaikeaa myös maan ylimmässä johdossa. Lueskelin äsken huvittuneena, miten valtioneuvoston tilannekeskuksen roolia aiotaan selkeyttää lainsäädännöllä, jotta tiedonkulku presidentille, pääministerille ja hallitukselle saataisiin toimivaksi.
Toisin sanoen virkamiesten tiedonantovelvollisuudesta pitää säätää lailla, vaikka sen luulisi olevan heidän perustehtäviään. Entisenä valtioneuvoston jäsenenä on vaikea ymmärtää, etteivät virkamiehet tiedota ministereitä oma-aloitteisesti ja heti tärkeistä asioista. Olisiko tämä merkki paitsi virkamiehen omien tehtäviensä ymmärtämättömyydestä myös siitä, että meillä on aivan liikaa virkamiehiä valtakunnan ylimmälläkin tasolla? On helppo siirtää vastuu toiselle.
Kun vielä ministerien ympärillä pyörii moninainen avustajakunta, tehtävien jaosta ei saakaan selkeää. Uskon kuitenkin, että ministeriöiden kansliapäälliköt tietävät roolinsa suhteessa hallitukseen ja osaavat palvella ilman avustajakuntaa.
Eduskunnassa ja eduskuntaryhmien kanslioissa henkilöstö on osaavaa ja oikeassa paikassa auttamassa edustajia lainsäädäntötyössä.
Haavikko kirjoitti myös, että ”organisaation ainut tavoite on säilyä hengissä. Se elääkseen syö mitä vain. Se paikkailee itseänsä”. Niinpä niin.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori Kellosta.
Kolumni