Oulu Piippolalainen kirjailija Pentti Haanpää oivalsi julkisuuden näennäisyyden alusta pitäen, erityisesti esikoisromaanissaan Kolmen Töräpään tarina (1927). Kirjassa spektaakkeli astuu esiin maalaismaisemassa, suomalaisen kirjallisuuden turvatuksi uskotussa ihanneympäristössä.
Kolme Töräpäätä ovat hurjia miehiä, joille normaali elämä ei kelpaa. Isoisä pitää isänsä hautajaiset ja häänsä samalla kertaa huojahdellen surutalon ja häähuoneen väliä, toisessa mönkien uskovaisten kanssa virttä, toisessa ryypiskellen ja tanssien. Näytöksiä molemmat.
Haanpää nauraa ensimmäisen kerran seremonioiden teennäisyydelle: tämä karnevalismi leikkaa kummaltakin terän. Myöhemmin Töräpää teurastaa monikymmenpäisen karjansa kuollen itse saman tien.
Poika on ensin saita ja vihattu seudun koronkiskuri resuisissa lammasturkeissaan. Sitten hän vaihtaa naamiota ja alkaa kuluttaa. Hän polttaa kotitalonsa ja rakennuttaa pyöreän tiilitornin, jossa aika muuntuu ja pysähtyy.
Huono ei onnistu
Tässä modernismi kolahtaa realismiin. Jo hyvissä ajoin ennen Gaston Bachelardia Haanpää tiesi, että aika on ympyrä eikä jana, ja että neliskulmainen talo rikkoo kosmisen ympyrämuodon.
Tässä "Autuuden sarvessa" Töräpään Iso harjoittaa kirjavaan rokokoopukuun sonnustautuneena maallisia iloja, naukkailee, mässäilee ja kerää ympärilleen epämääräisen hovin. Haanpää nauraa sivistyneistön karkeloita ja tekoviisaita platonilaisia Pitoja Tornissa.
Äkkiä Iso vaihtaa suuntaa. Hän kyllästyy, antaa tornin palaa ja muuttuu köyhäksi rajasuutariksi. Hänellä ei ole perintöä rakastajattarensa kanssa tekemälleen aviottomalle pojalle. Poika elättää kurjuudessaan nietzscheläisiä yli-ihmishaaveita, ryhtyy vuonna 1918 punikiksi, muttei sosialistiksi vaan anarkistiksi. Hän unelmoi maailmanlopusta.
Päästyään valkoisten vankileiriltä hän tekeytyy vapaussoturiksi ja saa kerjäämällä niin paljon rahaa, että pystyy ostamaan kotitalonsa takaisin.
Punikista on tullut porvari, joka kannattaa Jari Sarasvuon oppeja: "Joka ei onnistu, se on huono. Joka onnistuu, se on porvari ja pysyy porvarina niin kauan kuin voimaa on..."
Yhteiskunta näytöksenä
Toisilta perustoilta ponnistaa Taivalvaaran näyttelijän (1938) Arvo Lehikoinen. Hänen myötään Haanpää käsittelee monipuolisimmin yhteiskunnan spektaakkeliluonnetta. Spektaakkeli vaikuttaa takaisin ihmiseen, jonka on otettava yksi tai useampia luonnenaamioita.
Postmoderniin tapaan kirjailija ymmärtää, että mitään yhtenäistä minää ei ole: "Ihmisessä oli aina tehtyä ja tekeytynyttä."
Tämän Arvo oivaltaa ensimmäisessä roolissaan lestadiolaissaarnaajana. Tämä tuo esiin kriittisellä tavalla uskonnollisen spektaakkelin. Sen jälkeen on uskonelämässä ollut monenlaista herätystä ja liikettä, Oulun heinoslaisuutta 60-luvulla ja Niilo Yli-Vainion kaatoseuroja 70-luvulla.
Arvo oivaltaa, että uskonnon ohella koko julkinen elämä on suurta teatteria, "narrinpeliä". Silti uskotellaan, että se on otettava totena.
Koska Arvo on skitsofreenikko, hän itse uskoo rooleihinsa. Arvon arvo on siinä, että hän on mittayksikkö, joka paljastaa todellisuuden keinotekoisuuden. Muut tahtovat tulla narratuiksi ja hyväksikäytetyiksi. Usko illuusioon on täydellinen.
Haanpää oli Walter Benjaminin aikalainen. Hän tuli samoihin tuloksiin uusien medioiden lumovoimasta, "taideteoksesta mekaanisen jäljentämisen aikakaudella". Elokuva oli hänelle "kuva-ateria, eikä kukaan tullut sen täyteläisemmäksi". Vaaran Arvo ostaa kameran voidakseen vakuuttua todellisuuden olemassaolosta.
Itse tehty kenraali
Sotaan rummutettu Suomi harrasti 1930-luvulla univormuja, mustapaitoja, paraateja ja sotamuistomerkkien paljastamista isänmaallisten fraasien kaikuessa. Tämä uho kiinnitti valppaan Haanpään huomiota. Loistavin veto sotapystöilyä vastaan on Kenraali Impola (1935).
Sitä ei aikanaan julkaistu, eikä Otava tahtonut millään ottaa sitä sodanjälkeisiin novellikokoelmiin tai Juttujen valikoimiin. Tässä pikku jutussa astuu esiin bahtinilainen karnevalismi ja groteski yhdistyneenä Jaroslav Hasekin Svejkin tapaiseen antimilitarismiin.
Sotilaallinen komeus joutuu kerrassaan häväistyksi, kun kirjava-asuinen kylähullu rivistäytyy patsaan edessä muiden upseerien jatkoksi. Impola on kertojan mukaan vain askelen pitemmällä hupsuuden tiellä kuin sotilaat.
Spektaakkelissa on paljon naurettavaa ja onttoa, mutta se on vallan kieltä ja tähtää aina voittoon joko aatteissa, taloudessa tai taistelukentällä. Pentti Haanpää ei ole Peter Greenaway, mutta jäykän totisessa suomalaisessa kulttuurissa hän astui monta askelta kohti spektaakkelin kulissimaista, ironista lumoa.