Pentti Haanpään 100-vuotispäivää vietettiin 14.10. Helsingin yliopistolla. Hänen tuotantoaan olivat arvioimassa professori Jyrki Nummi, kriitikko Vesa Karonen, professori Heikki A. Reenpää sekä kirjailijat Antti Tuuri ja Matti Mäkelä. Haanpään juhlavuoden päätapahtuma pidetään sunnuntaina Piippolassa.
Pentti Haanpää palautti klassisen kansankuvauksen oikealle tasolleen, sanoo suomalaisen kustannusalan grand old man, professori Heikki A. Reenpää, 83.
Klassinen suomalainen kansankuvaus oli sivistynyt 1930-luvulle tultaessa. Putkinotkon ja Punaisen viivan kaltaisten kansan elämää kuvaavien taideromaanien jälkeen se oli suorastaan latistunut, Reenpää arvioi. 1930-luvulla julkaistiin suuri määrä romaaneja, joiden kirjallinen ote ja kansankuvaus oli vesittynyt. Haanpään tuotanto nosti lajityypin huipulle. Samalle tasolle pääsi vasta Väinö Linna.
"Kyllä Haanpää on omaperäisyydessään aivan ykkönen," Reenpää arvioi. "Monet muut mestarit samalla alalla, Sillanpää ja Lehtonen esimerkiksi, kuvaavat akateemisen sivistyksen linssin läpi. Haanpää on ihan alkuperäinen."
Aleksis Kiveen Haanpäätä on vaikea verrata, professori sanoo, koska Kiven seuraajat kirjoittavat kirjakielellä ja suomalaisen romaanitaiteen avaaja käytti muotoa, joka antoi tuotannolle historiallisen sävyn ja maun.
"Haanpää on tälläkin hetkellä luettuna ihan tuore, siinä ei ole mitään vanhentunutta."
Jutut
Professori Reenpään mielestä Haanpää ei ollut kotiseudullaan millään tavalla poikkeava, hän eli rauhallista elämää, eikä ollut mikään näkyvä henkilö.
"Oli vähän tällainen itsekseen eläjä, voisi nimittää sen kirjan (Iisakki Vähäpuheinen 1953) mukaan Pentti Vähäpuheiseksi," Reenpää hymyilee. "Minä tunsin hänet suhteellisen hyvin. Muistan heti sodan jälkeen, kun olin hänen kanssaan tekemisissä ja olin kovasti päättänyt että hänet nostetaan oikein suureksi kirjailijaksi, mikä hän olikin."
"Onnellinen tapahtuma oli juuri se, että tehtiin kokoelma Jutut (1946), johon kerättiin hänen parhaat novellinsa. Haanpään nimi ja koko hänen kirjallinen toimintansa suuressa määrin keskittyi tähän kirjaan. Sen takia se julkaistiin erilaisina versioina ja suhteellisella menestyksellä."
Jutut nosti Reenpään mukaan hänet nopeasti kirjailijoiden eturiviin. 1930-luvulla hän oli selvästikin yrittävä kirjailija ja aivan ilmeinen kaunokirjallinen kyky, mutta ilman läpimurtoa. Heikki A. Reenpään suunnitelmiin kuului nostaa hänet pysyvästi kansakunnan kirjallisen kaapin päälle. Siihen tähtäsivät kaikki keskustelut, seurustelut ja kirjeenvaihto.
Isot romaanit
Reenpää kertoo peränneensä Haanpäältä koko ajan käsikirjoituksia, ennen kaikkea romaaneja, isoja romaaneja. Siihen aikaan 1950-luvulla tuli joka vuosi isoja romaaneja, suhteessa enemmän kuin nykyisin. Haanpäälle ominaista oli, että käsikirjoitukset pakkasivat tulemaan kustantajalle viime sekunneilla.
"Pettymys oli aina se, että ne olivat aika pienikokoisia kirjoja, Yhdeksän miehen saappaat (1945) ja Jauhot (1949) ja nämä. Ne eivät olleet kovin suuria kirjoja. Kyllä ne saivat hyvät arvostelut yleensä aina ja huomiota kiinnitettiin hänen mehevään kieleensä ja aivan omalaatuiseen lauserakenteeseensa, mutta kun ne eivät oikein olleet lukuromaaneja."
"Sen takia hän ei tahtonut päästä esiin ja se oli suuri pettymys minulle, vaikka me oltiin kavereita ja tehtiin kaikenlaista. Kävin monta kertaa Piippolassa ja myöskin Lamujärvellä, mutta hän ei kertonut että hänellä on kolme romaania pöytälaatikossaan", Reenpää muistelee.
"Miksei hän ajatellut, että kun tuo kustantaja tuossa niin ahdistaa, niin lyödään hänelle niin sanotusti luu kouraan, niin on vähän puuhaamista."
Haanpään hyvät kaverit Erkki Vala tai Arvo Turtiainen, eivät myöskään kiinnittäneet asiaan huomiota, vaikka olivat ne lukeneet. Hyvät romaanit, kuten Vääpeli Sadon tapaus tai Noitaympyrä, julkaistiin heti kirjailijan kuoleman jälkeen osana hänen koottuja teoksiaan.
"Haanpää ehkä suhtautui itse niihin vähän epäillen, koska hänellä oli ollut vastoinkäymisiä, niitä oli palautettu takaisin. Ne olivat ehkä vähän vasemmistolaisia ja siksi 1930-luvulla vähän radikaaleja, mutta kun oli tultu 1940-luvulle, niin kaikki ne hommat olivat ohitse. Ei ollut kysymystäkään, etteikö ne olleet ihan päteviä romaaneja ja mitään muutoksia ei olisi ollut tarpeen tehdä."
"Tällä tavalla se oli onnettomuus, että hän ei voinut hyödyntää niitä niin kuin olisi pitänyt."
