H-kirjaimella ei ole hätää väylänvarressa. Tornionlaaksolaisten omaleimainen puhetapa elää ja voi erinomaisen hyvin. Alueellinen ja kielellinen identiteetti on vahva ja murre soljuu kainostelematta myös nuorten suussa. Toisin on väylän länsilaidalla, jossa saman puhekielen ruotsalainen versio meänkieli on nuorten keskuudessa heikoilla.
Tornionlaaksolaiset pujottavat h:n sanojen sisään niin jäljittelemättömästi, että sitä on ulkopuolisen mahdoton matkia.
Edes rovaniemeläissyntyinen kielentutkija Johanna Vaattovaara ei ole uskaltanut Tornionlaaksossa lähteä värkkäämään heidän murteellaan, vaikka on tutkimuksen kautta perehtynyt piirteeseen tarkasti.
"Uskon, että osaisin laittaa h:t
oikeisiin paikkoihin. Saattaisin jopa mennä täydestä tornionlaaksolaisesta, onhan minulla lappilainen puhekielinen tausta. Pitäisiköhän joskus testata", Tornionlaakson murteesta väittelevä Vaattovaara nauraa.
Vaattovaara on pureutunut murteeseen (tai puhekieleen, kuten hän sitä mieluummin nimittää) mielenkiintoisesta näkökulmasta. Hän on tutkinut yhden pellolaisen abiturienttivuosikerran puhetapaa ja sitä, miten he itse ymmärtävät puhekielensä, ja millaisena he kokevat asuinympäristönsä laajemmassakin mielessä kuin murteen kannalta. Vaattovaaran kehys on monitieteellinen, mutta erityisesti se on kansanlingvistiikkaa, joka on meillä vielä uusi lähestymistapa murteisiin.
"Halusin selvittää, mikä motivaatio murretta säilyttää ja miten puhujat itse ymmärtävät murteensa. Sieltä se h singahti esiin, se on heidän tavaramerkkinsä. He ovat tietoisia siitä, ettei kukaan ulkopuolinen pysty sitä matkimaan oikein. Toisaalta he itsekään eivät pysty kuvaamaan sen käyttöä kuin intuitiolla", Vaattovaara selvittää.
Johanna Vaattovaara myöntää, että häneltäkin menisi muutama päivä kuvata maallikolle, mihin se jälkitavuissa säilynyt h oikein lykätään.
Suomen murteista ovat leimallisimmat piirteet häviämässä. H-äänne on yksi niitä harvoja suppealevikkisiä piirteitä, jotka ovat pitäneet pintansa. Tornionlaaksossa se on poikkeuksellisen elinvoimainen, ja poikkeaa muun muassa eteläpohjalaisten ja muiden peräpohjalaisten tavasta pudotella h:ta eri paikkoihin. Vahva kielellinen ja alueellinen identiteetti on kantanut yli vuosisatojen.
"Lähes kaikki nuoret kokevat olevansa tornionlaaksolaisia, eivät lappilaisia. Murteella on hyvin myönteinen imago, sen puhumisesta saa hyvää palautetta. Nuoret pitävät alueen ihmisiä aitoina, ystävällisinä ja vieraanvaraisina. Näin kuvattiin jokivartisia ja lappilaisia jo 1500-luvun matkakirjoissa."
Murteen puhuminen ei väylän itärannalla ole hävettävää, vaan palkitsevaa. Tilanne on kokonaan toinen Ruotsin Tornionlaaksossa, jossa samaa alkujuurta oleva meänkieli yritettiin pakkotoimin kuristaa olemattomiin. Meänkielellä on nyt virallinen vähemmistökielen asema, mutta se on edelleen pinteessä. Tutkimukset osoittavat, että esimerkiksi pajalalaisnuoret kuvittelevat, ettei sitä arvosteta Suomen puolella.
"Mutta se ei pidä ollenkaan paikkaansa. Taustalla kummitteleva, 200 vuotta vanha trauma periytyy. Tornionjoki on valtion ja yhteiskunnan raja, mutta erityisesti myös kielellisen itsetunnon raja", Vaattovaara näkee.
Tornionlaaksolaiset pitävät murteestaan kohtalaisesti kiinni myös muuttaessaan kotiseudultaan muualle. Myös eteläpohjalaiset rakastavat puhekieltään, mutta sitä vastoin savolaiset luovuttavat nopeasti yleiskielen tai paikallisen alueellisen puhetavan mahdin edessä. Kaupungeissa murre häviää nopeimmin ja tehokkaimmin: jo Torniossa tornionlaaksolainen murre on tasoittuvaa kansankieltä.
"Veikkaan, että täällä Helsingissäkin Tornionlaakson puhekieli saattaisi jossain määrin säilyä, sen verran eksoottista ja positiivista kuittia siitä saa", Johanna Vaattovaara arvioi. Oulun yliopistolle tehdyssä opinnäytetyössä ilmeni, että ainakaan Oulussa väylänvartinen ei hevin luovu murteestaan.