Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Nokian väistyvä pääjohtaja Jorma Ollila on epäilyksettä Suomen kautta aikain menestyksellisin yritysjohtaja. Sitä hän on jo Nokia-ansioillaan, jotka nostavat Ollilan aivan omaan luokkaansa. Omaa luokkaa on myös Ollilan nimitys öljyjätti Shellin hallituksen puheenjohtajaksi. Läheskään sellaista asemaa globaalitalouden mahtitekijän kärjessä yhdelläkään suomalaisella ei ole koskaan ollut.
Nokian nopea läpimurto alansa johtavaksi yritykseksi ja kansainvälisen teollisuuden huipputason pelaajaksi on historiallisestikin niin hämmästyttävä ilmiö, etteivät edes yltiöpäisimmät tulevaisuuden näkijät rohjenneet sellaisesta pari vuosikymmentä sitten unelmoida. Todellisuus osoittautui tässäkin tapauksessa jälleen kerran tarua ihmeellisemmäksi. Ryhtymättä kertaaman Nokian menestystarinan vaiheita ei voi olla mainitsematta yhtä tuon tarinan tuoreista ilmentymistä.
Kansainvälisen selvityksen mukaan maailman tunnetuimmista tuotemerkeistä, brändeistä, valtaosa on amerikkalaisia. Musertavasta amerikkalaisylivoimasta hyvä osoitus on, että kärkikymmeniköstä peräti kahdeksan on kotoisin johtavasta supervallasta Yhdysvalloista. Ja mitkä sitten ovat ainoat poikkeamat amerikkalaisten suuryritysten rintamasta? Toinen on kahdeksanneksi sijoittunut japanilainen autofirma ja toinen Pohjolan Japaniksi joskus kutsuttu Suomen Nokia kuudennella sijallaan.
En tiedä onko tämä ihailtavaa, mutta varmasti se on historiallisesti merkillistä ja taloudellisesti Suomelle, Nokialle ja sen omistajille suotuisaa. Tätä taustaa vasten Ollilan valinta hollantilais-brittiläisen Royal Dutch-Shellin hallituksen puheenjohtajaksi on helppo käsittää. Liikkeenjohtaja, joka on kyennyt ohjaamaan yhtiönsä pienestä Suomesta maailman huipulle, herättää väistämättä kiinnostusta ja luottamusta.
Ne, jotka hallitsevat maailman öljyvaroja, hallitsevat maailmaa. Näin kuuluu vanha väittämä, joka on paljolti paikkansa pitävä edelleen. Shell on öljyteollisuuden yksi suurista, jotka valinnoillaan ja toimillaan ovat mukana maailmantalouden ja siten myös kansainvälisten suhteiden kuumimmissa kuvioissa ja valtapeleissä. Shellin hallituksen puheenjohtajana Jorma Ollila on näissä asetelmissa mukana ja samalla vaikuttajana maailmanpolitiikan areenalla.
On vaikeaa löytää ketään muuta suomalaista, joka olisi vallan kansainvälisessä hierarkiassa koskaan kohonnut niin korkealle kuin Ollila.
Miten vaikkapa suurimmaksi suomalaiseksi äänestetty marski Mannerheim sijoittuisi tällaisessa - puolileikillisessä - vertailussa?
Ensinnäkin tsaarin kenraalina hän jakoi asemansa 300 muun suomalaisen kanssa, jotka keisariajan suuriruhtinaskunnasta ponnistelivat vastaavaan korkeaan sotilasarvoon suuria mahdollisuuksia ja upeita uranäkymiä tarjonneen uuden emämaa-Venäjän palveluksessa.
Valkoisen armeijan ylipäällikkönä Mannerheim oli toki Suomen kannalta merkittävä hahmo, kun hän oli 1918 purkamassa sitä, mitä isoisän isä Carl Erik Mannerheim oli ollut suomalaisen lähetyskunnan kärjessä 1808 Pietarissa luomassa, siis valtioyhteyttä Venäjään. Mutta toisen maailmansodan aikaisesta roolistaan huolimatta marsalkan merkitys rajoittui etupäässä Suomeen; hän ei varsinaisesti ollut mukana johtamassa maailmanhistorian kulkuun vaikuttavaa suurvaltaa tai muuta mahtiorganisaatiota.
Tilanne olisi ehkä ollut toinen, jos Mannerheimin haave vallata Pietari ja vapauttaa Venäjä Leninin bolshevikeiltä olisi onnistunut. Lähellä se 1919 olikin, mutta vain lähellä. Jos niin olisi tapahtunut, toinen kansainvälisesti merkittävä suomalaisura olisi luultavasti jäänyt toteutumatta: Mannerheimin joukkoja Neuvosto-Venäjälle paennut emigranttikommunisti Otto Wille Kuusinen kipusi NKP:n ja suurvallaksi kohonneen Neuvostoliiton valtahierarkiassa lähelle ylintä huippua. Muttei oikullisissa valtasuhdanteissa henkensä säilyttänyttä Kuusista voi varsinaisena päätöksentekijänä pitää, ei ainakaan kunniattoman Terijoen nukkehallituksen pääministerinä, muttei ehkä neuvostolaisen "valtiouskonnon" marxismi-leninismin "pyhien kirjojen" toimittajanakaan.
Yksi ehdokas Ollilan rinnalle tai yläpuolelle voisi olla vapaaherra Carl Erik Mannerheimin aikalainen Gustaf Mauritz Armfelt, Kustaa III:n suosikki ja tässä ominaisuudessa parhaimmillaan yksi Ruotsin todellisista johtajista. Pian vuoden 1809 valtiollisen käänteen jälkeen poliittisessa paitsiossa pitkään ollut Armfelt siirtyi Tukholmasta venäläiseen Suomeen, synnyinmaahansa. Suomalaisten uudessa pääkaupungissa Pietarissa hänestä tuli heti keisarin Suomen asioiden "ministeri", joka vaikutti keskeisesti Ruotsista repäistyn suurruhtinaskunnan erityisaseman kehitykseen ja samalla Suomen valtion syntyyn.
Mutta tätä oleellisempaa on, että Armfeltista tuli yksinvaltiaan Aleksanteri I:n suursuosikki, ja juuri tässä asemassa hänestä tuli hetkeksi yksi koko Venäjän keisarikunnan johtavista miehistä. Ja se oli aika paljon: lähes koko Euroopan valloittaneen Napoleonin voitettuaan Venäjästä tuli todellinen suurvalta ja maanosan poliittisen järjestyksen peruspilari.
Vaikea kysymys vastattavaksi on, kumpi aikalaismittasuhteisiin asetettuna valtatekijänä on merkittävämpi: 1800-luvun alun suurvalta-Venäjä, jonka politiikkaa kreivi Armfelt ehti olla muutaman vuoden ajan muotoilemassa despootin neuvonantajana, vai 2000-luvun öljyjätti Shell, jonka hallitusohjia ollaan ojentamassa Jorma Ollilalle? Vastauksesta riippuu myös vastaus siihen, kuka mahtaisi olla kansainvälisesti kaikkien aikojen merkittävin suomalainen vallankäyttäjä?