Pianisti Antti Siirala, 25, tunnustaa soittaneensa Edvard Griegin pianomusiikkia hyvin vähän. Griegin kotimuseon Troldhaugenin konserttisalissakin hän esitti viikonvaihteessa Sibeliusta, Brahmsia ja Beethovenia.
"Bergenin festivaalin konsertti tuli kalenteriini sen verran äkkiä, etten ehtinyt harjoitella Griegiä, vaikka sitä tietysti toivottiin. Griegiltä olen soittanut vain jotakin kamarimusiikkia ja yksittäisiä lyyrisiä kappaleita", Siirala kertoo.
"Griegin a-mollikonsertto on tietysti vaikuttavaa musiikkia varsinkin silloin kun kuuluisat vanhat pianistit soittavat sitä äärimmäisen sisäistyneesti ja hienolla soinnilla, kuten esimerkiksi Richter ja Gilels viimeisinä vuosinaan. Usein konsertosta kuulee myös esityksiä, jotka eivät ole ihan loppuun asti vietyjä. Teos on sen verran helppo, että yrittäjiä riittää."
Bergenin festivaalin viikonvaihteen ohjelmaan kuulunut resitaali oli Antti Siiralan ensiesiintyminen Norjassa. Bergenin festivaalin johtajan tehtävät skandaalinkäryisesti kevättalvella jättänyt islantilainen Bergljót Jónsdóttir kiinnitti suomalaispianistin juhlille viime töikseen.
Siirala jos kuka onkin festivaalijohtajille varma arpa, onhan hänellä takanaan ainutlaatuinen kansainvälisten kilpailuvoittojen sarja: 13-vuotiaana voitetun Juvenalia-kamarimusiikkikilpailun jälkeen muun muassa Lontoon kansainvälisen pianokilpailun ykkössija 2000 sekä Leedsin ja Dublinin kilpailut voitot viime vuonna.
Leedsin pianokilpailu on edellä mainituista arvostetuin mittelö. Bergenin festivaalilla pari päivää ennen Siiralaa esiintynyt pianisti-kapellimestari Murray Perahiakin voitti Leedsissä vuonna 1972.
Voitolla ei ole itseisarvoa
Bergeniläisyleisö otti Antti Siiralan erittäin innostuneesti vastaan. Suosionosoituksista ei tullut loppua, joten Siirala joutui soittamaan kaksi ylimääräistä numeroa. Leedsin voiton jälkeen vastaavanlaisesta palvonnasta on tullut taiteilijan arkipäivää.
"Kyllä tämä on tosiaan ollut aikamoista pyöritystä. Olen joutunut oppimaan uudenlaisia tapoja hoitaa aikaa ja asioita. Ohjelmia, paikkoja ja kaikkia mahdollisia juttuja tulee koko ajan eteen kauheaa tahtia", hän sanoo.
"Tätä ennen olin aina pystynyt varaamaan itselleni kunnon valmistautumisjakson konserttiin. Nyt joudun enemmän lomittamaan esiintymisiäni ja suunnittelemaan asioita pidemmällä tähtäimellä. Nämä ovat sellaisia käytännön juttuja, joita ei oikeastaan opeteta missään, vaan ne täytyy tajuta pikkuhiljaa kantapään kautta."
Antti Siirala myöntää "jollakin tasolla" tietysti pyrkineensä tähän monien pianistien himoitseman tilanteeseen.
"Silti minulla ei ole koskaan ollut mitään himoa voittaa kilpailuja, vaan kilpailujen seuraukset ovat olleet olennaisin asia; että pääsee soittamaan konsertteja. Voitolla ei ole minulle mitään itseisarvoa."
"Olisihan se sitä paitsi naurettavaa nyt valitella kohtaloaan. Kun olen tätä rumbaa aikani pyörittänyt, rupean varmasti tiukemmin miettimään, milloin ja mitä haluan tehdä. Pitäisi jäädä mahdollisuus paneutua ja pyöritellä, viettää aikaa asioiden kanssa ja vähän lillua erilaisissa liemissä ilman turhia kiireitä. Silloin on enemmänkin kysymys siitä, missä vähät konserttinsa pitää."
Kilpailemista Antti Siirala ei aio näillä näkymin jatkaa. Siitä ei olisi hänelle enää hyötyä. Ainoastaan Van Cliburn -kilpailu Yhdysvalloissa saattaisi avata enemmän mahdollisuuksia Amerikan mantereella.
"Kyllä tämä saa nyt riittää. Saisin suurin piirtein samoja konsertteja kuin olen jo saanut Leedsin kilpailun perusteella", hän järkeilee.
"Eikä nykyään käy välttämättä enää niinkään, että tietyn suuren kilpailun voittajasta tulee aina hirveä stara. Enemmän on kiinni siitä, onko pianistilla todellista sanottavaa. Tärkeä edellytys on sekin, kestääkö soittaja ammattinsa paineita ja haluaako hän ylipäänsä tehdä soolouraa. Kyseessä on elämänvalinta, johon liittyy niin paljon tavallisuudesta poikkeavaa ja suuria uhrauksia, ettei se kaikille ihmisille ole edes suurin unelma."
Merkitysten kautta
Antti Siiralan tiheätahtinen esiintymisputki on vaativa jo yksinomaan teosten muistamisen kannalta.
"Aika kovia paikkoja tietysti tulee eteen, kun on tuntikausia ohjelmaa opeteltavana ja soitettavana isoissa saleissa. Toistaiseksi se puoli on kuitenkin pysynyt hanskassa", hän arvioi.
Kaikissa muistamisteorioissa painotetaan, että asioihin pitää sitoa merkityksiä. Sama periaate pätee Siiralan mukaan musiikissakin.
"Jos lähtee ensimmäisestä äänestä, pidättää henkeä ja yrittää selvitä sormimuistilla konsertin loppuun saakka, se vaatii hirvittävän määrän toistoja harjoitusvaiheessa. Onneksi muistirutiineja voi kehittää. Pitää esimerkiksi oppia hahmottamaan rakenteita visuaalisesti, fyysisesti tai auditiivisesti. Kukin soittaja omalla tavallaan."
"Itse en enää ajattele niin, että kunpa muistaisin kaiken, vaan että kaikella on paikkansa ja aikansa. Lyön rumpua sellaisen prosessin puolesta, jossa ikään kuin maksimoidaan tietoisen informaation määrä mahdollisimman aikaisessa harjoitteluvaiheessa. Myöhemmin siitä voi vapautua, ettei asioita tarvitse enää miettiä, kun ne ovat painuneet syvälle alitajuntaan", Siirala toteaa.
Tämän jälkeen ollaan lähempänä sitä tasoa, jonka jälkeen voi ryhtyä puhumaan pianon taiteesta ja syvällisistä tulkinnoista.
"Totta kai taide alkaa ensimmäisestä harjoittelutunnista. Mutta silloin kun ei enää tarvitse keskittyä arkipäiväisyyksiin, pääsee vasta kuuntelemaan musiikkia ja toteuttamaan ajatuksiaan vapaasti", nuori pianisti selventää.
Seuraavaksi Siirala soittaa Yhdysvalloissa kolme konserttia Detroitin filharmonikkojen kanssa kesäkuun alussa. Sen jälkeen alkaa "festivaalijatkumo". Suomessa hän esiintyy ainakin Korsholmassa, Porvoon Suvisoitossa, Kuhmon Kamarimusiikissa, Turussa ja Mäntässä.
Pohjois-Suomessa Antti Siiralaa kuullaan myöhemmin myös Oulaisten musiikkijuhlilla
4. marraskuuta.