Addis Abeba, Etiopia Niin kummalta kuin se voi äkkiseltään kuulostaakin, Cannesin glamuröösit elokuvajuhlat saattavat koitua kehitysmaiden elokuvateollisuuden pelastukseksi.
Vuoden 2007 juhlilla näet sovittiin järjestelystä, jolla kansainvälisiä elokuvantekijöitä houkutellaan filmaamaan tuotantoaan aluksi kahdessa pilottimaassa Makedoniassa ja Etiopiassa. Samalla kun filmataan, annetaan koulutusta, kuuluu idea tiivistettynä.
"Kuilu kehittyneen ja kehittymättömän maailman välillä on suuri. Se tiedostetaan, mutta mitään ei tehdä. Ja molemmat menettävät", professori Abiyi R. Ford toteaa.
"Cannesissa luotu Film Initiative -järjestelmä mahdollistaa sen, että tarinat ja ajattelu, joka on kehitysmaissa, voivat päästä kuuluville."
Ford kuvaa ulkomaisten elokuvantekijöiden olevan Etiopiassa kuin gorillojen posliinikaupassa, jos he eivät tiedä, mitä on otettava huomioon. Näin ollen siis myös paikalliset ovat antajapuolella.
Etiopialaisten uskoa omaan erityisluonteeseen - ajatusta olemisesta lähempänä länttä kuin muut afrikkalaiset - voi olla vaikeaa ymmärtää suorilta käsin.
"Etiopialaisilla on taipumus olla ylikorrekteja - siksikin elokuva on tärkeää." Ford viittaa erityisesti negatiivisen imagon pelkoon, josta mainitsee esimerkkinä käsityksen Etiopiasta "nälänhädän maana".
"Ylikorrektius saa oikomaan liikaa ja vakuuttelemaan turhaan."
Käsityksemme Afrikasta pohjautuvat Tarzan-elokuviin ja Minun Afrikkani -tyylisiin spektaakkeleihin, Fordkin myöntää. Lännessä arvostetut ja palkitut, "rehellisinä" nähdyt Afrikka-leffat eivät kuitenkaan saa armoa hänen silmissään - ei Mandela (1987) eikä Hotelli Ruanda (2004).
Niiden sijasta professori kehottaa katsomaan senegalilaiset elokuvat Xala (1975) ja Mandabi (1968) tai Touki Bouki (1973).
"Länsi-Afrikassa ollaan tälläkin saralla niin paljon edempänä."