– Enää 15 minuuttia ja saavumme vuorigorillojen luo, huudahtaa Virungan kansallispuiston metsänvartija, kun seitsemän hengen seurueemme saavuttaa puiston rajan. Olemme kävelleet juuri puolitoista tuntia ylös vehreän tulivuoren rinnettä, jota täplittävät pienet kylät ja monipuoliset viljelykset.
Erittäin uhanalaisia vuorigorilloja on jäljellä vajaat 900 yksilöä. Niistä puolet elää Virungavuorten rinteillä Kongon, Ruandan ja Ugandan rajaseudulla, puolet Bwindin kansallispuistossa Ugandassa.
Nousemme yli sähköaidan ja astumme äärimmäisen tiheäkasvuiseen vuoristometsään, johon puistonvartijat ovat juuri hetkeä aiemmin raivanneet viidakkoveitsillään kapean kulku-uran.
– Gorillat liikkuvat vain puolisen kilometriä päivässä. Tämä ryhmä, johon kuuluu 27 eläintä, oli helppo jäljittää, sillä teimme sen luo vierailun myös eilen, metsänvartija kertaa.
Pian edessämme näkyy liikettä. Mustat, vikkelät olennot juoksentelevat pusikon pohjalla. Laitamme ajanoton käyntiin ja hengityssuojat suumme eteen, sillä nyt alkaa tunti vuorigorillojen parissa.
Ihmisiin tottuneet teini-ikäiset gorillanpojat leikkivät keskenään kuin mitkä tahansa rasavillit nuorukaiset.
Ajoittain uteliaat kasvissyöjät tulevat tekemään turhankin läheistä tuttavuutta, jolloin metsävartijat joutuvat niitä vähän hätyyttelemään.
Olen unelmoinut näiden uhanalaisten eläinten näkemisestä pitkään, joten olo on jopa liikuttunut.
Aikamme leikkisiä nuorukaisia seurattuamme raivaamme tiemme läpi lähes läpitunkemattoman pusikon ryhmän pääjoukkoa etsiessämme. Se löytyy muutaman kymmenen metrin päästä.
Toistakymmentä eri-ikäistä gorillaa on juuri lopettanut ruokailun ja viettää nyt lokoisaa lepohetkeä vain kymmenen metrin päässä.
Emot seuraavat poikastensa touhuja tarkkailevaisina, ja kaksi hopeaselkäistä isoa urosta tapittaa ihmisjoukkoa silmästä silmään.
Kun katsoo vuorigorillaa suoraan silmiin, ei voi välttyä ajatukselta, että näiden eläinten mielessä pyörivät monet muutkin asiat kuin seuraavan aterian syöminen.