Jean-Luc Godard (s. 1930) tuli 1960-luvulla tunnetuksi muodikkaana uuden aallon elokuva-ohjaajana, mutta viime vuosina kiinnostus hänen työnsä filosofiaan on voimistunut.
Frankfurtin kaupunki jakaa joka kolmas vuosi filosofi Theodor W. Adornon mukaan nimetyn palkinnon, jonka ovat saaneet esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät Norbert Elias ja Jürgen Habermas. Syyskuussa 1995 elokuvaohjaaja Godardille luovutettiin tämä palkinto. Palkintolautakunnan mukaan Godardin ansiona olivat taiteellisen aineksen suvereeni hallinta ja elokuvaa koskeva väsymätön pohdinta.
Godardin opettaja Sorbonnessa oli 1950-luvun alussa filosofi Brice Parain. Parain on nykyisin filosofina lähes unohdettu, mutta kuuluisa siitä, että hän hylkäsi Gallimardin kustannustoimittajana myöhemmin klassikoiksi hyväksytyt Foucault´n ja Lévi-Straussin pääteokset. Parain oli kiinnostunut siitä, miten ajattelu ja kieli ovat toisiinsa yhteydessä ja miten ihminen elää kielessä. Godardin elokuvassa Aviovaimo Pariisissa vuodelta 1966 lapsi kysyy äidiltään, mitä kieli on. Äiti vastaa sen olevan talo, jossa ihminen asuu.
Godardin Elää elämäänsä -elokuvassa vuodelta 1962 Brice Parain esiintyy omana itsenään pohtien kielen luonnetta yhdessä prostituoitu Nanan kanssa. Nana kysyy, miksi ihminen ei voi elää ilman sanoja. Parain selittää, että näin on, koska puhuminen on samaa kuin ajatteleminen ja ajatteleminen samaa kuin puhuminen eikä elämää ole ilman ajatusta.
Parainin mielestä ongelma ei ole niinkään puhumisen ja puhumattomuuden suhteessa vaan kysymyksessä, miten puhua hyvin eli ajatella hyvin. Parain kertoo elokuvassa tarinan muskettisoturi Porthoksesta, joka pakeni räjähdystä, mutta alkoi juostessaan miettiä, miten juokseminen on mahdollista. Miettiminen esti juoksemisen ja Porthos kuoli pysähtyessään ensi kertaa elämässään ajattelemaan.
Brice Parain arvosteli Blaise Pascalia siitä, että tämä ei ymmärtänyt kielen luonnetta puhuessaan totuudessa elämisestä. Parainin mukaan totuudessa ei voinut elää elämättä valheessa. Ajattelun totuudet muuttuvat historian kuluessa valheiksi ja valheet totuuksiksi.
Puhuessaan Avignonissa vuonna 1980 tuoreesta elokuvastaan Pelastukoon ken Godard kertoi elokuvantekonsa esikuvista. Heistä tärkeimpiin lukeutui ranskalainen elokuvaohjaaja ja -kriitikko Alexander Astruc, joka esseessään kamerakynästä vuodelta 1948 väitti, että elokuvataiteessa oli meneillään tärkeä muutosvaihe: aiempi elokuva oli ollut pelkkä sirkushuvi, bulevarditeatterin kaltainen viihdemuoto ja tapa tallentaa uutisfilmeihin päivän kuvat, mutta siitä oli vähitellen kehittymässä uusi kieli.
Vertauskuvalla kamerakynä oli Astrucille tarkka merkitys: hän vaati elokuvaa vapautumaan sitä kahlitsevasta visuaalisuudesta ja itsetarkoituksellisista kuvista kehittyäkseen yhtä kehittyneeksi kirjoitusvälineeksi kuin kirjoitettu kieli. Astrucin mielestä elokuvan ei tullut rajoittua bestseller-romaanien kaltaiseen ajatteluun vaan elokuva sopi kaikkein filosofisimpien ajatusten ilmaisukeinoksi.
Astruc väitti, että jos Descartes olisi elänyt 20. vuosisadalla, hän olisi sulkeutunut makuuhuoneeseensa 16 millimetrin kamera ja vähän filmiä mukanaan ja hän kirjoittaisi filosofiaansa filminauhalle. Descartesin Metodin esitys omana aikanamme olisi ilmaistavissa ainoastaan filmikameralla.
Godard on elokuvateoriassaan toistanut kahta määritelmää elokuvasta.
Ensimmäisen määritelmän mukaan elokuvan heijastuessa valkokankaalle maailma on kankaalla. Toisen määritelmän mukaan elokuva kuvaa ajattelua. Määritelmät tuntuvat vastakkaisilta. Ensimmäisen mukaan elokuvassa projisoidaan maailma, toisessa väitetään, että elokuvassa projisoidaan ajatuksia. Representaation käsitteen kautta molemmat määritelmät yhdistyvät: elokuvassa projisoidaan ajateltu maailma eli mentaalinen representaatio. Jo Kant totesi, että ettemme tavoita todellisuutta sellaisenaan, vaan ainoastaan mielemme muokkaamana. 1900-luvun filosofiassa Sellars esitti, että havainto on aina käsitteellistettyä.
Godardin kahdesta elokuvan luonteen ydinmäärittelystä on johdettavissa modernin elokuvateorian perusväite, jonka mukaan elokuva on kaksinainen merkki. Toisaalta suhteessa todellisuuteen elokuva esittää objekteja, mutta toisaalta se antaa objekteille esimerkiksi vertauskuvallisen lisämerkityksen yhdistämällä kuvia muihin kuviin elokuvan kokonaisuudessa.
Godardin elokuvafilosofian voi tiivistää ajatukseen, että elokuva ei representoi maailmaa vaan ajattelua, joka tapahtuu ensisijassa aistimusten representaatioiden avulla. Filosofi Sellarsin näkemys käsitteellistetystä havainnosta on Godardin näkökulmasta puolinainen. Sellarsin mielestä siitä, että maailma ei voi tuottaa tietoa ilman tiedostavan subjektin omaa jäsentävää ja muokkaavaa panosta, seuraa se, että ajattelun edellytys on puhuttu ja kirjoitettu kieli. Godardin mukaan ajattelu on elokuvaa, kamerakynällä tapahtuvaa maailman käsitteellistämistä ja muokkaamista.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.