Kansainvälisessä talouskeskustelussa on puhuttu pitkään globaalista epätasapainosta. Yleensä tällä on viitattu Yhdysvaltojen vuosi vuodelta paisuvaan vaihtotaseen alijäämään.
Vaihtotaseen alijäämä kertoo siitä, että maassa käytetään rahaa kaikenlaisiin menoihin enemmän kuin siellä tuotetaan sellaista arvonlisäystä, jolla nämä menot maksetaan.
Tangoon tarvitaan kaksi. Alijäämiä ei voi olla, ellei jossain ole ylijäämiä. Ylijäämämaita ovat tällä vuosikymmenellä olleet erityisesti Kiina, mutta myös muut Aasian maat ja öljyntuottajamaat.
Vaihtotaseen ylijäämä merkitsee sitä, että maan kaikkia tuloja ei käytetä tässä maassa. Ylimääräiset säästöt täytyy sijoittaa jonnekin muualle.
Amerikkalaiset eivät olisi voineet velkaantua ja kuluttaa niin paljon kuin he tekivät, jos Kiina ja muut ylijäämämaat eivät olisi olleet halukkaita lainaamaan amerikkalaisille rahaa.
Globaalia epätasapainoa ei voi selittää sillä, että amerikkalaisten into kuluttaa on ollut niin hillitöntä, että se on pakottanut heidät hakemaan rahoitusta Kiinasta ja muista Yhdysvaltoja köyhemmistä maista.
Jos näin olisi ollut, kiinalaiset olisivat vaatineet lainarahastaan suurempia korkoja. Silloin reaalikorot olisivat nousseet maailmanlaajuisesti. Se olisi hillinnyt amerikkalaisten velkaantumishalukkuutta. Yhdysvaltain alijäämä ja Kiinan ylijäämä olisivat jääneet pienemmiksi.
Nyt kävi toisinpäin. Reaalikorot laskivat historiallisen alhaisiksi. Se viittaa siihen, että koko maailman tasolla säästettiin pikemminkin liian paljon kuin liian vähän.
Jonnekin näiden säästöylijäämien täytyi hakeutua. Paremman puutteessa ne hakeutuivat Yhdysvaltoihin. Muualta ei löytynyt riittävän suuria määriä riittävän turvallisia ja likvidejä sijoituskohteita.
Näin ollen globaalin epätasapainon syynä onkin ollut kiinalaisten into säästää eikä suinkaan amerikkalaisten into kuluttaa ja velkaantua.
Luultavasti kehitykseen ovat vaikuttaneet molemmat tekijät. Yhdysvallat on kulutus- ja velkavetoinen talous. Amerikkalaiset ovat tottuneet ostamaan ensin ja maksamaan myöhemmin. Sama pätee liittovaltion taloudenhoitoon.
Kiinalla puolestaan on rakenteellinen taipumus korkeaan säästämiseen. Yhtenä syynä siihen on sosiaalisten turvaverkkojen puute, mikä pakottaa kotitaloudet säästämään sairauden ja vanhuuden varalta.
Myös yritysten säästäminen on Kiinassa poikkeuksellisen suurta. Valtionyritykset eivät maksa osinkoja, jolloin nämä varat säästyvät omiin investointeihin tai finanssisijoituksiin. Pienet ja keskisuuret yritykset toimivat pitkälti tulorahoituksen varassa, koska pankkisektorin kehittymättömyyden vuoksi näillä ei juuri ole pääsyä lainamarkkinoille.
Tämä globaali epätasapaino on ollut yksi nykyisen kriisin syntymiseen keskeisesti vaikuttanut tekijä. Aasialaisten säästöylijäämien hakeutuminen Yhdysvaltain rahoitusmarkkinoille painoi alas perinteisten sijoituskohteiden tuottoja. Tämä loi kannusteita kehittyneiden maiden sijoittajille hakea parempia tuottoja uudenlaisista kohteista. Niitä innovatiivinen finanssisektori pystyi nopeasti luomaan.
Kesti aikansa ennen kuin havaittiin, että merkittävä osa uusista sijoituskohteista olikin jo alun perin pilaantunutta. Kiinalaiset eivät näihin kohteisiin kovinkaan paljon sijoittaneet.
Nyt kriisiä yritetään ratkaista kahdella tavalla. Pyrkimyksenä on ensinnäkin palauttaa pankkijärjestelmän luotonantokyky pääomittamalla pankkeja ja siirtämällä pilaantuneita omaisuuseriä niiden taseiden ulkopuolelle.
Toiseksi eri maissa on ryhdytty mittaviin elvytystoimiin alentamalla veroja ja lisäämällä menoja. Rahapolitiikan keventäminen on tuonut lyhimmät rahamarkkinakorot lähelle nollaa.
Nämä toimenpiteet ovat lyhyellä aikavälillä välttämättömiä, jotta paheneva kierre voidaan katkaista. Rakenteelliseen epätasapainoon ne eivät kuitenkaan tuo ratkaisua.
Miten Yhdysvaltain rakenteellinen liikakulutus voitaisiin korjata houkuttelemalla kotitaloudet alhaisilla koroilla velkaantumaan uudelleen, siirtämällä vanhasta velasta syntyneitä luottotappioita muiden maksettavaksi sekä kasvattamalla liittovaltion velkaa? Miten Kiinan rakenteellinen liikasäästäminen voitaisiin korjata toivomalla, että kiinalaisilta löytyisi entistä enemmän säästöjä Yhdysvaltojen liittovaltion kasvavan budjettialijäämän kattamiseksi?
Yhdysvalloilla ei kriisin väistyttyä ole varaa palata entiseen velkavetoiseen kulutukseen. Kulutuksen täytyy alentua ja säästämisen nousta pysyvästi. Se vähentää tuontia ja helpottaa samalla liittovaltion budjettialijäämän rahoitusta.
Maailmanpankin pääjohtaja Robert Zoellickin mukaan Kiinan liikasäästämistä voitaisiin parhaiten vähentää toimenpiteillä, jotka pienentäisivät tuloeroja ja parantaisivat sosiaaliturvaa. Tämä alentaisi kotitalouksien säästämistä ja lisäisi kulutusta ja sitä kautta tuontia, jolloin rakenteellinen ylijäämä pienenisi.
Maan pankkisektorin tulisi laajentua siten, että pienet ja keskisuuret yritykset aiempaa paremmin pääsisivät luottomarkkinoiden piiriin. Se laajentaisi niiden toimintamahdollisuuksia ja parantaisi palkanmaksukykyä. Valtiontalouden liikkumavaraa puolestaan lisäisi se, että valtionyhtiöt pantaisiin maksamaan osinkoja.
Maailmantalouden elpyminen ei muodostu kestäväksi, ellei globaalin epätasapainon rakenteellisiin syihin puututa. Tässä Yhdysvalloilla ja Kiinalla on erityisen suuri vastuu.
Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.