Savonlinnnan oopperajuhlat 5.7. Giuseppe Verdi: Rigoletto. Musiikin johto Alberto Hold-Garrido. Ohjaus Ralf Långbacka. Lavastus ja puvut Lennart Mörk. Valaistus. Kimmo Ruskela. Kuoron valmennus Kyösti Haatanen. Rooleissa mm.: Jae-Chul Bae (Herttua), Raimo Laukka (Rigoletto), Ekaterina Siourina (Gilda), Taru Valjakka (Giovanna), Jyrki Korhonen (Sparafucile), Elina Garanca (Maddalena), Esa Ruuttunen (Monterone), Jukka Romu (Ceprano), Helena Juntunen (Kreivitär Ceprano), Peter Nordman (Marullo). Savonlinnan oopperajuhlaorkesteri ja -kuoro.
Viime kesänä Savonlinnan oopperajuhlien Rigoletto-produktio ei ainakaan vielä ensi-illassaan ollut täysin valmis sen paremmin musiikillisesti kuin näyttömötoiminnankaan osalta. Saumat rakoilivat sieltä sun täältä.
Yleisön suosikki Rigolettosta siitä huolimatta kasvoi. Teoksestahan löytyy sanomaa joka lähtöön: miten käy, ellei päästä teini-ikäistä tytärtään ajoissa kaupungille; miten rikkaiden moraali on erilaista; freudilaisesti ajatellen, kärsiikö herttua kompulsiivisesta naistenmiehisyydestään?
Ohjaaja Ralf Långbacka kertoi nyt tehneensä ohjaukseensa pikku muutoksia. Ennen muuta hän korosti erilaisen solistimiehityksen vaikuttavan lopputulokseen. Uusintaensi-ilta olikin taiteellisesti ehyempi kuin viimekesäinen versio.
Erityinen bravo-huutojen ja jalkojen tömistelyn aihe, peräti sensaatio, oli sopraano Ekaterina Siourinan loistava roolityö Gildana. Jälkikäteen Olavinlinnan käytävillä kohistiin aiheellisesti, että ensi-iltayleisöllä oli ollut harvinaislaatuinen tilaisuus kokea uuden maailmantähden syttyminen.
Kyse oli Siourinan ensiesiintymisestä ulkomailla. Hänen oopperadebyyttinsä Venäjän teatteriakatemiasta valmistumisen jälkeen tapahtui niin ikään Gildan roolissa kaksi vuotta sitten Moskovassa.
Venäläissopraano hallitsee äänensä likimain täydellisesti. Perjantaina hän muun muassa herkutteli tyylikkäästi kadensseilla, korulaululla ja korviahivelevillä pianissimoilla todistaen, että hiljaa laulaminen tarkoittaa vähintäänkin yhtä paljon hallittua sävyä kuin pelkkää voimakkuutta. Tarvittaessa Siourina pystyi myös saamaan äänensä kuuluville kaikkien muiden yli.
Hänen näyttämötyöskentelynsä ei aivan samalla tavalla häikäissyt, mutta sujuvaa vanhan koulun osaamista siitäkin kuvastui. Tässä mielessä Siourina ja kakkosmiehityksen oululainen Gilda, Anna-Maria Jurvelin, muistuttavat toisiaan. Jurvelinin vankka laulukulttuuri on tietysti tenori-isän peruja.
Perinteisen oopperantekemisen ohjekirjan ensimmäinen pykälä kuuluu, että kaikki tarvittava löytyy musiikista, muu on sekundaarista. Tämä nousi taas ajatuksiin, kun näyttämöllepano oli niin tarkoituksellisen vanhakantainen ja avoimesti kutsui aineetonta sisältöä esiin.
Melodramaattisia piirteitä oli karsittu. Petetty narri ei enää elehtinyt lopussa kuin Mooses Egyptissä. Solistit työskentelivät herkemmässä, samalla kiinteämmässä tunne- ja toimintayhteydessä. Se välittyi musiikistakin; ensemble-kohtaukset olivat tasapainoisia ja iskeviä, väliin jopa loisteliaita.
RaimoLaukka on hienoimpia baritonejamme, kun kysytään tummaa volyymiä ja ilmaisuvoimaa. Äänellisesti hänen Rigolettonsa tuntui uskottavammalta kuin ulkonaisesti, mikä osin johtui myös ratkaisuista jättää Laukka suurin piirtein Laukan näköiseksi.
Baritonin ei silti tarvinnut lainkaan kursailla astumistaan Franz Grundheberin saappaisiin. Rigoletto-narri oli tällä kertaa korkeintaan keski-ikäinen, mutta taipuisa ja inhimillinen, yksi meistä kyttyräselistä.
Taitaa Raimo Laukan iltarukouksiin siitä huolimatta kuulua loppusäe: ...ja anna minulle Usko Viitasen mimiikka.
Herttuan roolin laulaneen korealaistenorin, Jae-Chul Baen, ääni oli ylärekisterin osalta kimakammassa kunnossa kuin vuosi sitten.
Jyrki Korhosen Sparafucilessa miellytti olemuksen ja laulamisen rauhallinen perusvarmuus.
Latvialainen mezzosopraano Elina Caranca teki taas kaikin puolin vastaansanomattoman Maddalenan.
Kapellimestariksi oli vaihdettu nykyään Tukholman Kuninkaallisen oopperan ylikapellimestaria toimiva Alberto Hold-Garrido.
Hänen otteensa Verdin partituurista oli huomattavasti helläkätisempi kuin äkkipikaisella venäläismaestrolla viime kesänä. Solistien ei tarvinnut yrittää pysytellä idän pikajunan kyydissä. Hold-Garidolla oli hermoissa varaa odotella laulajia.
Lopullinen ratkaisu hellyyden ja kovuuden välillä jäi kuitenkin ilmaan roikkumaan. Joissakin kohdin olisi Hold-Garridolta toivonut vahvempaa piiskaa ja uskaliaampaa heittäytymistä.
