Venäjä pitää itseään Georgian sodan voittajana, kun taas Yhdysvaltain on vaikea hillitä kiukkuaan. EU:ssa kasvava Venäjä-kritiikki hakee muotoaan.
Etyjin puheenjohtajamaan Suomen kannanotot Etelä-Kaukasian sodasta ovat olleet korostetun tasapuolisia. Sotaan johtaneita syitä ei ole julkisesti arvuuteltu. Pieni poikkeus oli ehkä pääministeri Matti Vanhasen lausahdus alkuviikosta Pekingissä. Hän piti mahdollisena, että Georgia vastasi alunperin voimankäytöllä Etelä-Ossetiassa tapahtuneeseen provokaatioon. Sitä puolestaan seurasi Venäjän ylimitoitettu aseellinen hyökkäys.
Vanhasta voi tulkita niin, että Georgia houkuteltiin käyttämään kapinamaakunnassaan suhteetonta sotilaallista voimaa. Venäjän reaktionopeus näyttäisi puhuvan teorian puolesta. Georgian itsensäkin on arveltu provosoineen rauhanturvaajana esiintynyttä Venäjää käyttämään asevoimaansa tavalla, joka teki siitä konfliktin osapuolen.
Venäjä katsoo todennäköisesti hyötyneensä sodasta. Se käytti mielestään vain annosteltua voimaa suojellessaan Etelä-Ossetian siviileitä ja omia kansalaisiaan. Eteläosseeteille laajasti myönnetty Venäjän kansalaisuus toimi sotilasoperaation lisäperusteena.
Venäjä sai samalla asetettua toistaiseksi sulun Naton leviämiselle. Kremlin katsannossa Nato-laajennus -- kylmän sodan politiikan jatke -- olisi pitänyt pysäyttää jo ennen Baltian maiden jäsenyyttä. Georgian tapahtumat toimivat nyt viestinä Nato-kysymyksen sisäisesti jakamalle Ukrainalle.
Venäjä halusi osoittaa olevansa taas suurvalta, joka kykenee harjoittamaan voimapolitiikkaa jopa Yhdysvaltain suojatikseen ottamaa pikkunaapuria kohtaan. Se tuskin kantaa erityistä huolta lännen reaktioista, mutta mahdollinen luottamusvaje voi kostautua myöhemmin. Voimistuva Venäjä-kritiikki etsii vielä EU:ssa muotoaan.
Yhdysvaltain pian vaihtuva hallinto puolestaan tarvitsee apua Iranin ydinongelmien ratkaisussa. Sen diplomaattiset rankaisutoimet Venäjää kohtaan voidaankin nähdä tälle alisteisina. Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos muuttui samalla, myös Venäjän näkökulmasta, entistä kiinnostavammaksi.
On syytä toivoa, että kahden suurimman ydinasevallan vastakkainasettelu on enemmän retoriikkaa kuin yhteistyön alasajoa.
Ulkoministeri Alexander Stubb piti tunteiden kuumenemista luonnollisena, ja uskoi George W. Bushin hallinnon malttiin.
Sen kiukun ymmärtää, koska se ajoi vasta keväällä Georgiaa voimakkaasti Naton jäseneksi. Jäsenyyslupausta ei voidakaan perua, päinvastoin, mutta Nato halunnee myös pitää kiinni vanhoista Venäjä-yhteistyön muodoista.
Kreml tuskin pitää sotaa edes imagotappiona itselleen. Presidentti Dmitri Medvedevin kuvaan tuli kovuutta. Pääministeri Vladimir Putin pääsi retorisestikin kuittaamaan lännelle kalavelkojaan Kosovon itsenäistymisestä. Venäjä mukaili myös Bushin lausuntoa WTC-iskujen jälkeen: Yhdysvaltain on nyt valittava meidät tai heidät -- kumppanuus Venäjän tai Georgian epäkelvon presidentin Mihail Saakashvilin kanssa.
Juuri Saakashvilin syrjäyttäminen jäi Kremliltä saavuttamatta. Sodan nostama kansallismielisyys auttaa häntä pysymään vallassa. Menetykset ja talouden alamäki voimistanevat oppositiota vasta vähitellen.
Georgian käteen jäi sodasta propagandavaltti. Sillä on lännestä saatavia, eikä länsi voi hyväksyä Etelä-Ossetian ja Abhasian rinnastamista Kosovoon.
EU:n rauhanturvaajien tulo alueelle olisi Georgialle osavoitto. Niillä olisi myös kova kiire. Venäjä toivotti ainakin uudet tarkkailijat tervetulleiksi.