Sapporo Japanilaista urheilua voi kuvata yhdellä sanalla.
"Hirvittävää", maan mäkihyppymaajoukkueen päävalmentaja Kari Ylianttila kiteyttää apteekin hyllyltä, kohta kahden vuoden kokemuksella.
Omituinen gaikokujin, muukalainen, on aloittanut vääntämällä niskalenkkiä yritysten rahoitukseen täysin nojaavasta järjestelmästä niin, että lajiliitto vastaa maajoukkuehyppääjien kilpailu- ja leirityskuluista.
"Ei päävalmentajana voi toimia organisaatiossa, jossa ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa. Sehän on ihan hyppyheikkien hommaa", Ylianttila puuskahtaa.
Yritysrahalla toimimisen toinen huono puoli on se, että koulunsa lopettava 18-vuotias tipahtaa tyhjän päälle, jos ei pääse firmajoukkueeseen. Seuroissa voivat urheilla vain koululaiset.
Ylianttila viittaakin resursseille kinttaalla.
"Vaikka rahaa olisi viisi miljoonaa, sillä ei tee mitään, elleivät perusasiat ole kunnossa."
Toinen iso taustalla oleva pulma on se, että toimiva valmentajakoulutus puuttuu kokonaan. Ylianttila kouluttaa valmentajia sen minkä ehtii, mutta tunnit alkavat loppua kesken. Suomen kaltaiselle järjestelmälle ollaan kateellisia muuallakin.
"Siihen pitäisi panna jo valtiovallasta lähtien kaikki uusiksi", Ylianttila huokaa.
Rajansa kaikella.
Naganon olympialaisissa ja vielä vuoden sen jälkeen loistanut mäkijoukkue jäi "kellumaan menestykseensä ja jätti kotiläksyt tekemättä." Samaan syssyyn sääntömuutokset tekivät lajista paljon fyysisempää, mitä ei eristyksissä olevassa Japanissa ymmärretty. Alkoi alamäki, jossa luisteltiin viime vuoteen asti.
Urheilijoita Ylianttila ei virheistä syytä. Nuoret kasvavat sellaisiksi kuin heidät kasvatetaan, hän muistuttaa. Mies on iloinen siitä, että Sapporossa Japanin joukkueen kuudesta hyppääjästä neljä on nuoria. Kaksi vuotta sitten keski-ikä oli 34 vuotta.
"Täältä on nousemassa nuori polvi, mutta näille vanhemmille ei voi enää mitään. Välistä puuttuu ikäluokka."
Pahin vääristymä japanilaisurheilijan päässä on se, ettei hänen mielestään tarvitse harjoitella.
"Tämä pitää romuttaa", Ylianttila pauhaa.
"Ensin pitää olla urheilija, sitten vasta mäkihyppääjä."
Turhaa varovaisuutta mies on yrittänyt karsia kokoamalla ympärilleen suomalaisia suksihuollon ja lihashuollon ammattilaisia. Heidän japanilaiskollegoidensa kanssa toimiminen osoittautui hankalaksi, vaikka akupunktion ja hieronnan osaaminen onkin maassa korkealla tasolla.
"Pieni kipu jossain, ja heti viikoksi vapaalle. Urheilijan täytyy sietää tietty määrä kipua ja osata erottaa, milloin kipu johtuu harjoittelusta."
Siinä missä muualla maailmassa urheilija on tottunut kuulemaan valmentajaltaan suoraa tekstiä, Ylianttila on saanut puhua toiveistaan varovasti.
"Japanilaisten tapa prosessoida saamaansa tietoa on erilainen. Kaikkea ei voi laukoa yhdeltä istumalta."
Ongelmana on sekin, että vaikka urheilijat valmentajaansa englanniksi, yhteinen kieli vastaamiseen puuttuu. Japanilaiset opiskelevat englantia koulussa, mutta paino on puhumisen sijaan kieliopissa, lukemisessa ja kirjoittamisessa.
"Tottakai olen aikonut ja aikonut opetella japania", Ylianttila huokaa.
"Se vain on niin vaikea kieli, että vaatisi henkilökohtaisen opettajan ja intensiivistä opiskelua. Fraasit kyllä oppii, mutta ei keskustelemaan ihmisten kanssa."
Se, mikä Japanissa pintapuolisesti tarkasteltuna näyttää äärimmäiseltä järjestelmällisyydeltä, osoittautuu Ylianttilan mukaan kaaokseksi noin puolessa vuodessa.
"Se johtuu siitä, että vastuu ei kuulu sanastoon", hän sanoo.
"Pienestä asiasta päättämiseen tarvitaan sata ihmistä, joiden kaikkien pitää sanoa siitä mielipiteensä. Ja se vie aikaa", hän huokaa.
Taustalla on kulttuuriin kuuluva virheiden ja kasvojen menettämisen pelko, pahin, mitä japanilaiselle voi tapahtua. Siksi gaikokujinin täytyy päästää japanilaiset pälkähästä, jos hän haluaa tehdä muutoksia.
"Täytyy sanoa, että minä otan vastuun, jos tämä menee pieleen. Kyllä he sitten lähtevät mukaan", Ylianttila sanoo.
