Aikamme johtava kirjallisuuskriitikko, englantilainen Harold Bloom sisällyttää Sigmund Freudin (1856-1939) kaikkien aikojen kahdenkymmenenviiden merkittävimmän kirjailijan joukkoon. Perusteluna on se, että Freudin luoma myytti nykyihmisestä ei ole rakentunut tieteen vaan kirjallisuuden keinoin. Freudin tulkinta ihmisen psyykestä on Bloomin mukaan peräti ainoa kaikkia länsimaalaisia yhdistävä myytti.
Kynän käyttäjänä uutteran ja lahjakkaan Freudin tuotanto on tärkeimmiltä osiltaan suomennettu. Sitä lukiessa tavallinenkin lukija havaitsee tieteellisen metodin puutteet ja asenteiden vanhakantaisuuden, mutta huomaa samalla kaunokirjallisten ansioiden kantavan erinomaisesti vuosisadan yli.
Unien tulkinta vuodelta 1900 on alitajukirjallisuuden klassikko, jonka tieteellinen merkitys lienee varsin lähellä nollaa. Se avaa lukijalle unien kiehtovan maailman ja houkuttelee samalla uskomaan, että lukija saa käyttöönsä enemmän käyttökelpoisia tosiasioita kuin kaunokirjallisuudesta on tapana saada.
Toisessa klassikossaan, Arkielämän psykopatologiaa vuodelta 1904 Freud puolestaan tulkitsee niin taitavasti valvetilaamme, sen unohduksia, virheitä ja lipsahduksia, että unensa jo freudilaiselle tulkinnalle luovuttanut lukija antaa valvetilansa mennä saman tien.
Ilmavia esseitä ilman tiedemihen viittaa
Freud kirjoitti myös runsaasti esseitä, joita on suomennettu eritoten viimeisen viidentoista vuoden aikana. Niissä hänen ei tarvitse naamioida kaunokirjailijaa tiedemiehen viittaan, jolloin lopputulos on ilmavampi mutta vailla psykologista kerroksellisuutta, joka on Freudin "tieteellisen kaunokirjallisuuden" kiehtovin piirre.
Tuotannon loppupuolella on runsaasti yhteiskunnallisia kirjoituksia, joissa tarkastelun kohde on siirtynyt yksilön sisältä yhteiskunnan ilmiöihin, uskontoon, kulttuuriin ja sotimiseen. Niissä wieniläispsykiatri ei ole omimmalla alueellaan.
Merkittävän kaunokirjailijan lailla Freud jätti jälkeensä myös runsaasti jokapäiväiseen kielenkäyttöön pesiytyneitä sanontoja ja aforismeja. Se, jonka huulet vaikenevat, lavertelee sormenpäillään, saa nykyisenä näppäimistöaikana aivan uutta sisältöä.
Kirjailija Freud on muokannut peruuttamattomasti ihmiskäsitystämme, eikä hänen rinnalleen tässä mielessä nouse sitten Platonin päivien kuin kenties Shakespeare. Ihmismieli kun ei ole niin kuin se on, vaan niin kuin se kuvataan. Kunhan se kuvataan kyllin taitavasti.
Seksuaalivietin korostamisesta kritiikkiä
Wieniläisenä hermolääkärinä Sigmund Freud osoitti tapauskohtaisilla tutkimuksillaan, että monet hermostolliset oireet olivat seurauksia tiedostamattomista tunnetason ristiriidoista, ja kehitti samalla menetelmän näiden psykosomaattisten sairauksien takana olevien ristiriitojen paljastamiseksi ja korjaamiseksi. Näin hän loi tähän asti kattavimman teorian ihmismielestä ja rakensi sen tutkimiseen psykoanalyysiksi nimetyn metodin.
Freudin psykodynaamisella persoonallisuusteorialla on ollut merkittävä vaikutus moderniin taiteeseen, kirjallisuuteen, elokuvaan ja jopa arkiseen kielenkäyttöön, ja kuluneen sadan vuoden aikana se on punoutunut erottamattomaksi osaksi länsimaista ihmiskäsitystä.
Sen sijaan psykoanalyysi tutkimus- ja hoitomenetelmänä on ollut alan ammattipiireissä samaiset sata vuotta intohimoisen kiistelyn kohteena.
Neurobiologisen tutkimuksen edistyminen suuntasi mielenkiinnon ihmismielestä aivojen alueelle ja ajoi freudilaisuuden hetkeksi sivuraiteelle. Nyttemmin on taas herätty huomaamaan etteivät mielen salat avaudu aivoja tutkimalla, kuten ei huolellisellakaan televisioapparaatin tutkimisella löydy selitystä ohjelmien laatuongelmiin.
Seksuaalivietin ylikorostaminen on epäilemättä aiheuttanut eniten kritiikkiä. Sen sijaan on varsin yleisesti hyväksytty, vähintäänkin vertauskuvallisella tasolla,
Freudin käsitys persoonan kolmijaosta ulkomaailmaan reagoivaan egoon, egoa kontrolloivaan superegoon ja haluja ja tarpeita sokeasti tuottavaan tiedostamattomaan.
Ongelmaksi nousi alusta alkaen se, että Freudin mukaan tiedostamattomat halut ja tarpeet ovat yksinomaan seksuaalisia. Tämä seksuaalitulkinta katkaisi yhteistyön muiden johtavien psykoanalyytikkojen kanssa.
Freud oli jyrkkä ja helposti riitautuva ihminen, joka ajautui työskentelemään yksin. Toki hän myöntää joskus erehtyneensä ja korjanneensa käsityksiään, mutta muut ovat kategorisesti väärässä.
Toisaalta Freud perustelee pikkutarkasti kaikki johtopäätöksensä, joten niiden heikkouksiin on helppo kajota. Eräs selitys tiedemaailman taholta tulevaan torjuntaan lienee myös se, että tiedostamattomat motiivit eivät oikein sovi tiedemiesten itsestään ylläpitämään ehdottoman objektiivisuuden ihannekuvaan.
Viime aikojen tiedeskandaalit tosin vihjaavat, että freudilainen kevätsiivous voisi olla paikallaan jopa aivospesialistien mielenkellareissa.