Jorge Mario Bergoglio on tänään ollut paavi Franciscus neljä viikkoa. Jos argentiinalainen kirkonmies käyttää apunaan viestintäkonsultteja, he ovat selvästi huippuammattilaisia.
Franciscus on toiminnallaan sulattanut jäitä sellaisillakin suunnilla, joissa sanat Vatikaani ja paavi yleensä aiheuttavat enemmän allergiareaktiota kuin ihastusta.
Imagonrakentajin tempuista tuskin kuitenkaan on kyse vaan siitä, että paavin persoona ja teologiset painotukset kiehtovat.
Uuden paavin ero edeltäjäänsä tuli esiin jo ensi sekunnilla, kun Franciscus astui Pietarinkirkon aukiolle kokoontuneen kansan eteen.
Siinä missä Benedictus XVI valituksi tulonsa jälkeen asteli esiin punaisessa viitassa ja koristeellisessa stoolassa kädet levitettyinä, Franciscuksella oli yllään yksinkertainen valkoinen puku vailla krumeluureja.
Tervehdyskin hoitui yhdellä kädellä.
Franciscuksen keskeisenä viestinä näyttää olevan köyhistä ja syrjäytyneistä huolehtiminen ja ahneuden vastustaminen. Tavoitteille ei näinä aikoina ole vaikea saada tukea.
Viime perjantaina hän myös otti kantaa kirkon sisällä paljastuneiden lasten hyväksikäyttötapausten hoitoon. Franciscuksen viesti kirkon uskonopin neuvostolle oli, että hyväksikäyttöön syyllistyneitä pappeja on rangaistava. Oikea linjaus, mutta uhrit odottavat nyt sanojen ohella vielä tekoja.
Katolilaisten uuden johtajan vaikutus muuhun kristilliseen maailmaan nähdään vähitellen. Vajaan kuukauden jälkeen uutta myötämieltä löytyy myös luterilaisesta maailmasta.
Tuttu suomalaispappi tunnusti olevansa myyty uuden paavin edessä. Sanoi kaipaavansa samanlaista hengellisestä johtajaa myös luterilaiseen maailmaan.
Luterilaisen maailman teologinen johtaja onkin edelleen ennen kaikkea Martti Luther. Käytännön pulma vain on, että hän kuoli 467 vuotta sitten.
Katolisen kirkon ja luterilaisten suhteessa voivat olla edessä mielenkiintoiset ajat. Meillä Rauhan Tervehdys -lehti lainasi äskettäin Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan Timo Junkkaalan näkemyksiä teemasta.
Junkkaala piti mahdollisena sitä, että Suomen luterilainen kirkko ja monet muut protestanttiset kirkot saattavat vielä sulautua katoliseen kirkkoon. Syynä olisi ennen kaikkea se, että luterilaiset kirkot maallistuvat ja menettävät voimansa.
Junkkaalan tausta on ns. viides herätysliike, jossa katolilaisuuteen on suhtauduttu suurin varauksin. Hänen puheenvuorostakaan ei ihan selvinnyt, mikä hänen oma perimmäinen näkemyksensä on, mutta sympatiaa katolilaista kirkkoa kohtaan oli selvästi ilmassa.
Taustana kannattaa muistaa, että luterilaiset kirkot syntyivät katolilaiselta pohjalta. Luther ei muotoillut teesejään tavoitteenaan uuden kirkkokunnan perustaminen vaan katolisen kirkon tervehdyttäminen.
Jos tänään käy vaikkapa Oulun katolisen seurakunnan messussa, huomaa, etteivät kirkot ole järin kauaksi etääntyneet tähän mennessäkään. Kirkkokuntien välistä juopaa on kuitenkin vuosisatojen mittaan korostettu valtapoliittisistakin syistä: jotta oma väki pysyisi ruodussa.
Esimerkiksi se, että uusi paavi on jesuiitta, tuntui säpsäyttävän joitakuita. Jesuiitathan ovat luterilaisen kansanperinteen mukaan miehiä, joilla tarkoitus pyhittää keinot ja joilla on viittansa alla tikari paavin vastustajien varalta.
Kun katolilaisia on 1,2 miljardia ja luterilaisia 65 miljoonaa, työntyvät vaikutteet isommasta pienempään jo luontojaan. Myös vanhaa yhteistä perintöä on paljon.
Aivan turhaakin vaikutetta tulee, mikä näkyy vaikkapa Suomen piispojen yhä koreammiksi käyvissä juhla-asuissa. Mutta jospa tuuli tässä asiassa kääntyy täälläkin, kun se näyttää kääntyneen Vatikaanissakin.
Pelkästään ulkoisella imitoinnilla kirkkokunnat eivät kulje yhteen. Siihen yltämiseksi pitää hoitaa edestä useakin iso opillinen kiistanaihe, esimerkiksi kysymys paavin asemasta. Hengellistä sanastoa käyttäen joutuu sanomaan: ei taida onnistua ennen Kristuksen toista tulemista.