Pirkko Saisio sai Finlandia-palkinnon romaanistaan Punainen erokirja. Tunnustus on 26 000 euroa ja se myönnettiin nyt 20. kerran.
Saisio otti palkinnon vastaan ristiriitaisin tuntein ja lahjoitti koko rahasumman Seksuaalinen tasavertaisuus ry:lle Setalle palkintoseremonioiden yhteydessä Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa Helsingissä torstaina. Lahjoituksen otti vastaan Setan puheenjohtaja Tiia Aarnipuu.
Punaisen erokirjan valitsi kuuden ehdokkaan joukosta voittajaksi kirjallisuudentutkija, kriitikko Mervi Kantokorpi. Hänen mukaansa romaanin kerronnan varmasanaisuus vakuuttaa, ja sen intensiivisen tunteen voima saa lukijan vastaamaan haasteeseen.
WSOY:n kustantama Punainen erokirja on kolmas osa fiktiivisestä omaelämäkerrallisesta romaanitrilogiasta. Aiemmat osat ovat Pienin yhteinen jaettava (WSOY, 1998) ja Vastavalo (WSOY, 2000). Molemmat olivat myös Finlandia-ehdokkaita. Lisäksi Saisio on ollut ehdokkaana vuonna 1992 romaanilla Kulkue (Kirjayhtymä), jonka hän julkaisi salanimellä Eva Wein.
Mervi Kantokorven mielestä itsensä tarkastelu on kaiken tarinan kerronnan alku ja juuri, ja Saision ote kieleensä on aivan omaa luokkaansa, armotonta. Toisin kuin monet tuntuvat ajattelevan, oma elämä on aiheista vaikein.
"Pirkko Saisiolla on taiteilijan rohkeus, kieli ja sydän kertoa itsensä tarinaksi. Jos taide - kirjallisuus - voi olla terapeuttista ja puhdistavaa, niin tässä se on sitä. Punaisen erokirjan päätöksessä lukija ei enää katso Pirkko Saisiota vaan itseään", hän kuvasi palkintopuheessaan.
Kantokorpi luki kaikki ehdokkaat pariin kertaan.
"Saision romaani kesti lukemista uudestaan ja uudestaan."
Muut Finlandia-ehdokkaat olivat Joel Haahtelan Elena, Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä, Leena Landerin Käsky, Juha Ruusuvuoren Nokian nuoriso-ohjaaja ja Lars Sundin Eriks bok.
Erisnimi peliin
Mervi Kantokorpi tarkentaa puheessaan tutkimuksen kutsuvan Saision tyylikeinoa eli erisnimen peliin heittävää romaania autofiktioksi tehdäkseen eron väljempään omaelämäkerralliseen proosaan.
"Autofiktion herättämät kysymykset kirjallisuuden ja maailman suhteesta ovat kiinnostavimmillaan, kun päästään etäälle sen kertomisen ajasta."
Esimerkiksi Kantokorpi nostaa Punaisen erokirjan romaanihenkilön "Kaisa Korhosen", joka jo nyt on täysin fiktiivinen henkilö kirjailijaa nuoremmille sukupolville, kuten Kantokorvelle itselleen.
"Ja jos Punainen erokirja vaikkapa ranskannetaan, samaan tuntemattomuuden armoon astuu koko romaanin väki."
Kantokorpi kehuu romaanin huolella rakennettua kerrontaa, joka tavoittaa muistille ominaisen totuudellisuuden, hetkellisen, paikallisen ja silti tarinaksi hakeutuvan.
"Etäännyttämällä itsensä ja puhumalla usein kuin ulkopuoleltaan kertoja selaa albumiaan kaikilta taistojen vuosilta, niiltäkin, joita moni ei ole ollut halukas enempiä kommentoimaan. Kerronta tavoittaa toistuvasti ironian sävyjä, mutta ääni on myös nöyryytyksen tukahduttama 70-luvun historiallisella näyttämöllä."
Kantokorpi otti kirjallisuudentutkijan ominaisuudessa kantaa myös koko suomalaisen romaanikirjallisuuden tilaan, jota hän luonnehtii monologimarkkinoiksi.
"Koko vuoden romaanisatoa haravoiva saa puuhata pitkään ennen kuin eteen osuu edes yksi epäsuorasti kerrottu tarina, josta puuttuu puhetta pitävä, tarinansa omistava minä."