Painettu sana vietti Suomessa torstaina juhlaa, kun kirjallisuuden Finlandia-palkinnot jaettiin kolmessa sarjassa: kaunokirjallisuudessa, tietokirjallisuudessa sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.
Ensimmäisen Finlandian jaosta on kulunut 32 vuotta. Vuonna 1984 palkinnon sai esseillään Erno Paasilinna. Ennennäkemättömän 100 000 markan palkinnon tuoma huomio kirjoille oli valtava.
Palkinnolla on alusta alkaen tavoiteltu valokeilan suuntautumista kotimaiseen kirjallisuuteen. Palkinnon perustanut Suomen Kirjasäätiö on onnistunut tavoitteessaan: kirjat ovat kerran vuodessa nousseet isoksi keskustelunaiheeksi.
Kirjojen myyntiinkin palkinnolla on ollut takuuvarma vaikutus. Esimerkiksi vuoden 2012 voittajaa, Ulla-Lena Lundbergin Jää-kirjaa, on myyty yksin suomenkielisenä 110 000 kappaletta.
Samalla tavalla omilla myyntilistoillaan ovat nousseet Finlandialla palkitut tietokirjat sekä lasten- ja nuortenkirjat.
Palkinto on siis kiistatta tukenut suomalaisen kirjan tulevaisuutta. Tuki onkin tarpeen. Suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä, mutta todellisia uhkia on ilmassa.
Vaikka kirjamyynnin lasku taittui Suomessa vuonna 2015, kotimaisella kaunokirjallisuudella suunta oli huono: sen myynti laski 14 prosenttia. Lukema on raju.
Vaikka käännetyn kaunokirjallisuuden myynti porskutti reippaasti plussalla ja tietokirjallisuuden myynti pysytteli entisissä lukemissa, kirjat ja niiden kustantajat joutuvat kamppailemaan yhä tiukemmin uusien sukupolvien arvostuksesta ja ennen kaikkea ajasta.
Vastassa on sama uhkaaja kuin kaikilla perinteisillä viestimillä: internet ja sosiaalinen media.
Asian havaitsemiseksi riittää jo sen katsominen, mitä ihmisillä on nyt käsissään kahviloissa, odotushuoneissa, junissa tai bussimatkoilla: kännykkä, tabletti tai läppäri. Vaikka niidenkin kautta voi lukea kirjoja, paljon useampi käyttää aikansa videoihin, Facebookiin ja muuhun sosiaaliseen mediaan.
Kaiken lisäksi kyse ei ole vain nuoren sukupolven käyttäytymisen muutoksesta, vaan sama koskee selvästi myös varttuneempia suomalaisia. Emme ole lopettamassa lukemista, mutta kirjojen tarjoamasta pitkäkestoisesta henkisestä tankkauksesta olemme siirtymässä nopeaa piristystä tarjoavien verkon makupalojen suuntaan.
Edelleenkin kirjan valtteihin kuuluu siihen syntyvä tunneside. Kirja on esineenä kiehtova. Kirjaa tukee myös kirjastolaitos, joka on selviytynyt ilman isoja kolhuja läpi vaikeiden taloudellisten aikojen.
Takavuosina yksi suomalaiskustantajista mainosti kirjoja iskulauseella ”Lue enemmän, luulet vähemmän.” Näinä aikoina luulojen, perustelemattomien väitteiden ja valheiden torjunta ei ainakaan ole vähemmän ajankohtaista.
Kaikki, mitä kirjan kansien väliin painetaan, ei Suomessakaan ole suurta taidetta, paikkansapitävää tietoa tai laadukasta viihdettä. Silti kirjan merkitys kansalaisten tietämyksen tason ylläpidossa on vaikeasti korvattavissa.
Pääkirjoitus