Philip K. Dickiltä suomennetaan kirjoja harvakseltaan, joskin tasaiseen tahtiin. Ehkä hyvä niin. Ovathan Dickin romaaneissaan ja novelleissaan luomat visiot sen verran omaperäistä luettavaa, että niiden sulatteleminen kertarysäyksellä olisi hankalaa.
Pienten piirien kulttikirjailijasta laajemmankin yleisön tietoisuuteen etenkin Blade Runner -elokuvan ansiosta (joka perustui Dickin romaaniin) noussut Dick on sittemmin saavuttanut lähes legendaarisen maineen.
Dickiä ymmärtävät lukijat pitävät häntä kirjailijana, joka ei keskittynyt niinkään tyyliseikkoihin tai ihmiskuvaukseen, vaan loi hämmentävän omaperäisiä visonäärisiä maailmoja, joissa filosofiset kysymyksenasettelut lomittuvat parhaimmillaan luontevasti tavallisen ihmiselon harmaan arjen kuvauksiin.
Vuonna 1969 ilmestynyttä Ruukunkorjaajaa (alkukieliseltä nimeltään Galactic Pot-Healer) ei yleensä pidetä varauksettomasti Dickin parhaisiin kuuluvana. Kuitenkin jopa tässä melko kevyellä otteella kirjoitetussa romaanissa on vastustamatonta imua, joka tempaa mukaansa heti alkusivuilta lähtien.
Ruukunkorjaajassa mielikuvituksen laukka ja huumori on harvinaisen hervotonta jopa Dickin omaa tuotantoa mittapuuna pitäen. Romaani yhdistelee orwellmaista yhteiskuntasatiiria, filosofisia (ja jopa teologisia) pohdintoja puhtaaseen surrealismiin varsin postmoderniksi keitokseksi, jossa korkeakulttuuriset viittaukset viihtyvät mainiosti Star Wars -tyyppisen alien- ja robottihuumorin rinnalla.
Työtön ja uhkaavasti muusta yhteiskunnasta syrjäytymässä oleva ruukunkorjaaja Joe Fernwright saa työtarjouksen, jonka takana on ulkoavaruudesta kotoisin oleva ilmeisen kaikkivoipa olento. Olento haluaa hänen osallistuvan uponneen katedraalin nostamiseen ja kunnostamiseen omistamallaan planeetalla osana intergalaktista työntekijäjoukkoa.
Teoksessa voi erottaa filosofisia teemoja, jotka tuossa vaiheessa alkoivat hallita Dickin tuotantoa. Ruukunkorjaajassa näitä ovat kysymys predestinaatiosta eli siitä, missä määrin tapahtumat ovat ennalta määrättyjä, sekä yksilön eristäytyneisyys ja sen mahdollinen voittaminen.
Lopputuloksesta voisi päätellä, että Dickin näkemys yksilön mahdollisuuksista oli tuohon aikaan melkoisen pessimistinen.
Mutta hauska tämä romaani tosiaan on. En ole pitkään aikaan nauranut niin makeasti kuin lukiessani Ruukunkorjaajaa. Tosin hauskuus edellyttää tässä tapauksessa myös lukijalta joltistakin mielikuvituksellisuuden ja outouden sietokykyä. Mutta ainakaan romaanin outous ei ole itsetarkoituksellista, vaan syvästi kirjailijan omista lähtökohdista kumpuavaa.
Dickin romaani osoittaa myös sen, ettei filosofisia teemoja sisältävän scifi-romaanin tarvitse olla tylsä.