Kolmisenkymmentä vuotta sitten pidettiin Oulun kesäyliopistossa samanaikaisesti rikosoikeuden ja filosofian kursseja. Kyselin silloin filosofian opettajalta, miten filosofit Suomessa voivat työllistyä, kun yliopiston virkojakin on niin vähän. Hän vastasi, että jojotekniikalla. Kun ihmettelin, mitä se mahtaa olla, hän selitti tarkemmin.
Heidän laitoksellaan on kolmisen virkaa. Kun joku saa apurahan, hän jättäytyy virkavapaalle, ja sillä hetkellä työtön ryhtyy viransijaisena hoitamaan vapautunutta paikkaa. Kun viransijaisuus loppuu, työttömäksi jäänyt marssii työvoimatoimistoon, ja ilmoittautuu työnhakijaksi filosofin hommiin.
Filosofin paikkoja ei kuitenkaan koskaan ole, joten filosofi jatkaa filosofin töitään laitoksella työttömänä työnhakijana odotellen itselleen tai työtoverilleen tulevaa apurahaa. Systeemi toimii oikeudenmukaisesti, kun kukin vuorollaan saa sijaisuuden hoidettavakseen.
Näistä ajoista filosofia näyttää siirtyneen työvoimatoimistojen kortistoista akateemisen yrittäjyyden ja bisneksen pariin. Esa Saarisen Pafos-seminaarit ovat saaneet seurakseen Lauri Järvilehdon Filosofian Akatemian ja Pekka Himasen Sofos Oy:n.
Voi vain kuvitella, millä innolla juuri sovitun kolmen koulutuspäivän aikana erilaisten terapeuttien ja sparraajien kurssit täyttyvät itsensä ja kutsumuksensa etsijöistä eli kuinka intohimo kohtaa maailman tarpeet, kuten filosofian tutkija ja kouluttaja Lauri Järvilehto on asian ilmaissut.
Helpommallakin voi päästä kuin myymällä kursseja toreilla ja turuilla tavallisille pulliaisille. Eihän se Voltairekaan uskonut mihinkään tasa-arvoiseen yhteiskuntaan vaan valistuneeseen itsevaltiuteen ja asettui milloin markiisittarien ja milloin keisareiden kylkeen näiden elätettäväksi. Samalla syntyi kuitenkin paljon kirjoituksia, näytelmiä ja hyllykaupalla kirjeenvaihtoa Voltairen pitäessä yllä yhteyksiä eri hoveihin.
Meillä ei ole hoveja, joiden prinsseille ja prinsessoille filosofit voisivat ryhtyä opettamaan hyvän elämän aakkosia ja onnellisuutta, mutta onhan meillä poliitikot ja yritysjohtajat, joiden takana valtion ja yritysten rahat ovat.
Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonkin lopetti kolumninsa siteeraamalla filosofi John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa, jonka mukaan kaikkien yhteiskunnallisten päätösten pitää perustua aitoon oikeudenmukaisuuteen ja reiluun peliin, jossa ketään ei jätetä yksin.
Näinhän Pekka Himanenkin on Rawlsia siteeraten Sinisessä kirjassaan opettanut. Siellä myös kuvataan, miten ihmisten pitäisi sopia moraalinormeista niin sanotun tietämättömyyden verhon takana kuvitellen, etteivät he tiedä millaiseen asemaan he yhteiskunnassa päätyvät.
Mitenkähän nämä periaatteet tänä päivänä soveltuvat Valtioneuvoston kanslian koordinoimaan Himasen 800 000 euron tutkimushankkeeseen, jossa Sitran, Tekesin ja Suomen Akatemian osuus on 700 000 euroa ja Himasen Sofos Oy:n osuus 100 000 euroa?
Saadaanko samantapainen vastaus kuin kysyttäessä siltä entiseltä juutalaiselta kauppiaalta, miksi hän ei pidä kauppaansa kiinni sapattina – bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses. Teoriat ovat teorioita ja moraaliset periaatteet relatiivisia silloin, kun on kysymys rahastuksesta hyvään tarkoitukseen.
Suomessa on jo vuodesta 1987 ollut instituutio, joka kytkee poliitikot, tieteen edustajat ja elinkeinoelämän yhteen, nimittäin Tiede- ja teknologianeuvosto, joka vuonna 2009 muutti nimensä Tutkimus- ja innovaationeuvostoksi. Puheenjohtajana on pääministeri ja jäseninä liuta ministereitä, Akavan ja Tekesin johtoa sekä edustajia eri yrityksistä ja SAK:stakin.
Siitä, miten kannatettavat asiat seuloutuvat Tutkimus- ja teknologianeuvoston kannanotoiksi eli, mitä asioita nostetaan pöydälle, on vaikeampi saada selkoa, mutta jatko on suhteellisen selvää. Neuvosto tekee muun muassa aloitteita ja toimii valtioneuvoston ja ministeriöiden apuna. Sieltä ne Akatemian ja Tekesin hankkeiden alkujuuretkin usein löytyvät.
Ministeriöiden ja rahoittajien välistä löytyy vielä valtioneuvoston kanslia, joka koordinoi Himasenkin rahoitussopimuksen valmistelun. Kun valtioneuvoston kanslia on junailemassa hankkeita, Akatemian ja Tekesin on vaikea kutsusta kieltäytyä, vaikka päätökset muodoltaan saataisiinkin näyttämään itsenäisiltä.
Kyllä valtioneuvoston kanslia on tiennyt, mitä se on tehnyt. Tuskin tämä Himasen hanke on ainoa valtioneuvoston kansliasta tullut rahoituspyyntö Akatemialle ja Tekesille viime vuosikymmeniltä.
Kilpailun ja vertaisarvioinnin puutteesta näin junailluissa hankkeissa ollaan oltu huolissaan. On sanottu, että tutkimuksen tilaamiseen ja arvioimiseen tarvitaan asiantuntemusta, jota ministeriöillä ei välttämättä ole. Helsingin yliopiston entinen kansleri Kari Raivio esittikin tiedeasiantuntijan nimittämistä.
Eiköhän se riitä, että Helsingin yliopiston kanslerilla on oikeus olla läsnä ja käyttää puhevaltaa valtioneuvostossa Helsingin yliopistoa koskevissa asioissa. Tämä on valtaa, joka periytyy kuninkaiden ja keisareiden ajalta.
Yksittäinen tiedeasiantuntija tuskin on tätä päivää. Muunlaisia rakenteita pitäisi löytää. Jos niitä ei löydetä, ei sekään ole mikään katastrofi. Rahaa tosin turhiin hankkeisiin saattaa tärvääntyä, mutta tieteessäkin on riskinsä. Tieteessä viimeistään aika kertoo sen, onko keisarilla ollut uusia vaatteita.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.