Oulun Elokuvakeskuksen juhlaohjelma Studiossa 10.10. klo 10 alkaen.
Sinne, missä nuoret miehet kokoontuvat, löytää tiensä myös alkoholi. 35 vuotta täyttävän Oulun Elokuvakeskus ry:n alkuajat eivät ole poikkeus säännöstä - Pohjankartanossa 10. lokakuuta 1973 pidettyä perustavaa kokousta lukuun ottamatta.
"Se olikin ainoa paikka, jossa ei ollut tarjoilua. Sen jälkeen kaikki kokoukset pidettiin ravintolassa varmaan kymmenen vuoden ajan", kertoo perustajajäsen Pentti Kejonen.
Elokuvakeskus-idean oli hänelle esitellyt Raimo Ahonen Reidarissa, tuopin äärellä. Naisiakin tuoreeseen yhdistykseen kuului, mutta yleisilme oli varsin miehinen. Säännönmukaisia kokoontumisia ryhdyttiin järjestämään kulttuuri- ja työväen suosiman ravintola Haarikan kabinetissa.
"Ainoastaan puheenjohtaja yritti pysyä selvänä. Juominen ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan keskustelu", Kejonen luonnehtii.
Päällimmäinen aihe oli esityssarjojen elokuvien valinta. Kansandemokratian kulta-ajan malliin kokoukset venähtivät helposti jopa yli viisituntisiksi. Sillä aikaa Haarikan isolle puolelle alkoi kertyä väkeä, elokuvakeskuslaisten tuttavat mukaan luettuna.
"Oli happening, kun kabinetin sermi vihdoin avattiin, ja tyttö- ja poikakaverit pääsivät mukaan hauskanpitoon. Se oli kuin teatterissa: yhtäkkiä me tulimme näkyviksi."
Haarikan keskeistä asemaa kuvastaa se, että kun kabinetti oli kerran varattu, filmihullut tunsivat itsensä aivan kodittomiksi. "Mentiin Myllyteekkiin, ja se oli miljöönäkin aivan kauhea. Eihän siellä inspiroitunut ollenkaan."
Toinen takapakki tuli, kun Kejonen toimi puheenjohtajana.
"Yksi hallituksen jäsen erosi. Hän piti niin loukkaavana sitä, ettei puheenjohtaja suhtaudu vakavasti elokuvakulttuuriin, vaan menee ja juo itsensä humalaan ja yrittää sammallellen vetää kokousta."
Elokuvaharrastajat nauttivat pullonpohjaperspektiivistä myös pikkujouluissa sekä "virkistys-" ja "opintomatkoilla". Viimeksi mainittuja tehtiin muun muassa Berliiniin ja Kööpenhaminaan.
"Kööpenhaminaan lähdettäessä ensimmäinen sammui jo Limingan kohdalla. Se oli ennätys. Perillä oltiin viiden tai kuuden aikaan aamulla, ja suureksi yllätykseksi joku pubi oli vielä auki. Mehän syöksyttiin sinne ennen kuin ehdittiin hotelliinkaan mennä."
Berliinissäkin oltiin äimän käkenä.
"Mentiin Rossin Jukan kanssa yhteen baarin ja huomattiin, etteihän täällä ole kuin pelkkiä miehiä. Ja että nehän suutelevat keskenään! Livahdettiin äkkiä pois ja vähän säikähdettiin, että mihin hemmettiin tässä on tultu. Suureen maailmaan yllättäen putkahdettiin, maalaispojat."
Kenties Berliinin-kokemus kummitteli Kejosen alitajunnassa vielä vuonna 1990, jolloin hänen johtamansa, Elokuvakeskukseen läheisesti liittynyt Urania-filmi toi Suomeen elokuvan Taxi zum Klo ("Taksilla vessaan"). Parisuhteetonta homoseksiä estoitta esitellyt saksalaisfilmi antoi kimmokkeen erikoislaatuiseen tempaukseen.
"Keksin, että haetaan porukka taksilla kotoa ja lentokentältä. Kukaan ei tiennyt, minne oltiin menossa. Ajoimme Rintamäen vieressä olleeseen yleiseen käymälään."
Tämän pitemmälle elokuvan antama toimintamalli ei sentään johtanut. Sen sijaan joukkio jatkoi ravintolaan.
Pyrinnöllä sijainneella Elokuvakeskuksen toimistolla voitiin alkuaikoina vielä harrastaa työpaikkajuopottelua. Usein jäätiin yöksikin, ja aamulla muuan jäsen tuli aina keräämään tyhjät pullot. Ennen kuin hän vei ne kauppaan ja joi palautusrahat, järjestettiin elokuva-aiheinen tietovisa.
"Ne olivat erittäin korkeatasoisia kilpailuja", Kejonen muistelee.
Kansainvälisten ohjaajavieraiden kanssa ei kunnon kännikeskusteluja kuitenkaan tahtonut syntyä. Eräs neuvostoliittolainenkin vetäytyi mieluummin hotelliin katsomaan taitoluistelua kuin harjoitti vodkadiplomatiaa. Kotimaiset ohjaajat olivat tässä suhteessa edistyneempiä.
"Anssi Mänttäri oli oikein joviaali alkoholipolitiikassaan. Hän löi Jumprussa jonkun tyypin kanssa vetoa, että pystyy vetämään kerralla naamaan vodkan, johon laittaa kaksi lusikallista valkosipulijauhetta. Anssi nappasi vodkan kevyesti. Toinen yritti samaa, mutta vähän ajan kuluttua kaikki tuli ulos. Koko pöytä ja lattia lainehti oksennusta."
"Se oli todellakin mukavaa aikaa."
Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. 90-lukua lähestyttäessä taloudellinen vastuu ja vakinaistuminen alkoivat hillitä menoa. Sitten Elokuvakeskus ja kaupungin elokuvatoimisto yhdistyivät. Tuli yhteiset tilat, tilaaja-tuottajamalli ja kollektiivinen raitistuminen.
"Vanhaa kulttuuria ei voinut uuteen tilanteeseen soveltaa, koska kaikki olisi mennyt päin persettä. Rahaa käytettiin niin paljon ja työskenneltiin paikassa, joissa oli muitakin kuin oma porukka. Jos esiintyi humalassa, niin jokainen näki: nyt on Pentti päissään."