Fer­nan­do Solanas la­ti­na­lai­sen Ame­ri­kan ja kan­san­sa puo­les­ta

Argentiinalaisen Fernando E. Solanasin elokuvaa Polttouunien aika (1967) pidetään latinalaisen Amerikan tunnetuimpana poliittisena elokuvana.

Elämää suurempi. Fernando Solanasin elokuva Polttouunien aika kuuluu elämää suurempiin elokuviin.
Elämää suurempi. Fernando Solanasin elokuva Polttouunien aika kuuluu elämää suurempiin elokuviin.

Argentiinalaisen Fernando E. Solanasin elokuvaa Polttouunien aika (1967) pidetään latinalaisen Amerikan tunnetuimpana poliittisena elokuvana.

Sodankylän elokuvajuhlien yleisölle perjantaina esiintynyt ohjaaja pitää sitä myös itselleen hyvin tärkeänä - itse asiassa omana henkilöllisyystodistuksenaan.

”Elimme 1960-luvulla erittäin merkittävää eeppistä aikaa, johon jokainen halusi jättää jälkensä. Mietin ystävieni kanssa, miksi me emme tekisi omaa puumerkkiämme elokuvan keinoin”, hän kertoo.

Solanasin ja hänen ystäviensä monivuotisen projektin tuloksena syntyi suuri dokumenttielokuva Polttouunien aika, jota silloisessa kuohuvassa maailmassa sanottiin toivon herättäjäksi. Diktatuurien kahlitseman Etelä-Amerikan lisäksi Kuubassa velloi vallankumous, Vietnamissa taisteltiin ja erilaiset itsenäistymistaistelut olivat käynnissä Afrikassa.

”Muutosten ja polemiikin aika saavutti myös Argentiinan. Käytössäni tuohon aikaan oli 16-millinen kamera, jolla leipääni tienatakseni kuvasin mainospätkiä ja pieniä dokumentteja. Kun aloitin tämän projektin, joka lopulta vei aikaa neljä vuotta, en voinut kuvitellakaan, mitä hankaluuksia se voisi vastaani tuoda”, hän kertoo.

Porvarisperheestä barrikadeille

Fernando Solanas kasvoi Buenos Airesin esikaupunkialueella keskiluokkaisessa perheessä. Vaikka lääkäriperheessä elettiin porvariselämää, jo varsin nuorena poika huomasi ne suuret yhteiskunnalliset ja sosiaaliset mullistukset, joita syntyi kun maalta kaupunkeihin muuttavat köyhät ihmiset alkoivat vaatia itselleen kansalaisoikeuksia.

Solanasin yhteiskunnallinen herääminen ja aktivoituminen tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin elokuvanteon yhteydessä. Jo viisi, kuusi vuotta ennen varsinaisen projektinsa käynnistymistä hän etsi erilaisia kuvia ja mielikuvia elokuvaansa varten.

”Polttouunien ajasta piti tulla keskipitkä elokuva mutta siitä tulikin sarja elokuvia. Elokuvan lopullinen muoto johtuu oikeastaan siitä tavasta, millä elokuvaa yleensä käsiteltiin sen ajan Argentiinassa. Tutkimme ystävieni kanssa pienissä teattereissa paljon yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvia lyhytelokuvia, ja aina kelan vaihdon aikana keskustelimme paitsi katsomistamme elokuvista myös elämästä, yhteiskunnasta ja politiikasta. Ymmärsin, että elokuva on niiden ajatusten ylempi ilmenemismuoto, joita jokaisella katsojalla on tarve tuoda esille ja ilmentää. Elokuva on eräänlainen poliittinen akti, joka on avoin kaikille”, Solanas erittelee.

Italialainen elokuva järisytti

Solanasin 1940-luvulla katsomat ensimmäiset elokuvat olivat argentiinalaisia ja amerikkalaisia. Sodan jälkeen maahan ryhdyttiin tuomaan myös eurooppalaisia elokuvia.

”Mieleeni ovat jääneet varsinkin italialaiset elokuvat kuten Rooma avoin kaupunki ja Polkupyörävaras. Ihmiselle, joka oli tottunut Hollywood elokuvien syy-seuraus suhteiden selkeyteen, nämä elokuvat olivat järisyttäviä kokemuksia”, hän sanoo.

Solanas tutustui myös mykkäelokuvaan ja varsinkin Eisensteinilta hän sai paljon vaikutteita. Orson Welles oli hänelle toinen jumala.

1940-luvulla elokuva ja radio olivat argentiinalaisille hyvin merkittäviä. Ihmiset kävivät ahkerasti elokuvissa, jonka seurauksena meille syntyi oma tähtijärjestelmä suurine näyttelijöineen ja ohjaajineen.

Amerikkalainen elokuva aloitti invaasionsa Argentiinaan 1950-luvulla. Solanas sanoo, että argentiinalaisella elokuvalla oli vielä silloin merkittävä osa koko Etelä-Amerikassa.

"Se oli merkittävämpää kuin meksikolainen tai minkä tahansa espanjankielinen elokuva. Amerikkalaisen elokuvan puristuksessa Argentiinan oman elokuvan painoarvo alkoi 1950-luvun lopulla vähentyä.”

Solanas sanoo, että Hollywoodin lisäksi alamäkeen vaikuttivat yhteiskunnalliset asiat kuten diktatuurit ja poliittisesti epävakaiset ajat. Heikko tilanne jatkui aina 1970-luvulle saakka.

Elokuvissa on tango tärkeää

Ylioppilasaikanaan Solanas oli kiinnostunut filosofiasta ja historiasta, mutta myös musiikista ja teatterista. Joitakin vuosia hän opiskeli musiikkia ja säveltämistä. Kun maassa ei silloin ollut minkäänlaista elokuvakoulutusta, hän hakeutui teatterikouluun.

”Minua kiinnosti klassinen musiikki kuten Stravinski ja Ravel ja populaarimusiikin puolella tietenkin tango. Tango on aina ollut hyvin lähellä sydäntäni, ja seurasin erittäin tarkasti Astor Piazzollan kehitystä. Kun nuorena tangoa ihannoinut Piazzolla palasi vuonna 1957 Euroopasta takaisin Argentiinaan, hän ryhtyi kaikin keinoin vastustamaan tätä perinteistä argentiinalaista musiikkilajia.”

Musiikki on tärkeässä osassa Solanasin myöhemmässä elokuvatuotannossa. Elokuvansa Tango maanpaossa (1986) ja Etelän kaipuu (1987) hän sanoo rakentaneensa säveltämällä - samalla tavalla kuin musiikkia tehdään.

"Tango maanpaossa ja Etelän kaipuu ovat suunnilleen samoilta ajoilta kuin musiikkiteokset. Ne ovat tavallaan saman käsitteen kääntöpuolia", hän kertoo.

Bergman tuttu Argentiinassa

Elokuvan pariin Solanasin veivät kokemukset italialaisen elokuvan parissa. Jo 1950-luvulla hän ajatteli, että elokuva on taiteiden taide, jossa on myös vanhaa lyyristä perinnettä.

”Argentiinalaisen elokuvan kannalta merkittävää oli ruotsalainen Ingmar Bergman, jonka elokuva Kesä Monican kanssa sai vuonna 1953 Argentiinassa palkinnon. Sen jälkeen hänen elokuviaan tuotiin meille säännöllisesti. Bergmanin ansiosta Buenos Airesissa tunnettiin hyvin pohjoismainen teatteriperinne. Hänen elokuvistaan argentiinalaiset löysivät omanlaisen sielun, hengen. Oli erittäin mielenkiintoista havainnoida, kuinka Bergmanin elokuvissa näyttelijät onnistuivat syventämään aivan pieniä psykologisia konflikteja. Bergmanin elokuvassa näimme aivan uudenlainen vapauden”, Solanas kertoo.

Lopullinen muoto leikkauspöydällä

Elokuva Polttouunien aika johdatti Solanasin ja hänen ystävänsä pohtimaan elokuvan olemusta hyvin syvältä. He eivät missään nimessä halunneet tehdä elokuvaa, joka näyttää jonkun romaanin filmatulta versiolta.

”Halusimme tehdä pohdiskelevaa, historiallista elokuvaa samalla vapaudella kuin historiaan kriittisesti suhtautuvat kirjoittajat. Ongelmana oli se, kuinka voisimme tehdä sen pelkästään elokuvan keinoin kuvilla. Tulimme siihen tulokseen, että ratkaisu löytyy elokuvan leikkaustavasta.”

Solanas kertoo, että hän muutti elokuvan rakennetta leikkauspöydällä ainakin kymmenen kertaa. Leikkausprosessi oli jatkuvaa edestakaisin kulkemista todellisuuden ja omien ideoiden välillä.

”Leikkausvaihe muokkasi näkemyksiämme paitsi omasta maastamme myös elokuvan lopullisesta muodosta.”

Solanasin oli koko ajan pidettävä mielessään myös sensuuri. Jos se pääsee liiaksi käsiksi hänen elokuvaansa, mitä siitä jää jäljelle?

”Meidän piti luovia niin, että kuvallamme olisi myös tulevaisuus. Elokuva tuo esille monia vallankumouksen äänenpainoja, joten sensuuri oli todellinen ongelma”, hän kertoo.

Ei sanaakaan ulkopuolisille

Elokuvan syntyprosessin yhteydessä Solanas joutui huomaamaan, ettei elokuva lopulta ollutkaan aivan yksi yhteen hänen omien myyttisten ja ideologisten kuviensa kanssa.

”Ymmärsin, ettei elokuvan luominen ollut vain valoa vaan myös pimeyttä. Prosessissa itse asiassa vallitsee täydellinen kaaos, jota taiteilija yrittää saada järjestykseen. Voi olla, että prosessin alussa taiteilija lähtee metsään etsimään mansikoita mutta löytää aivan jotakin muuta. Siihen on vain osattava suhtautua. Koko taiteellisen prosessin läpikäyminen on jonkinlainen elokuvan leikkauspöytä omassa päässä”, hän kuvailee.

Elokuvaa tehdessään Solanasin ryhmä joutui vaikenemaan kolmen vuoden ajan kuin muuri. Kukaan ulkopuolinen ei saanut tietää, minkä kimpussa he työskentelivät.

”Vaikeinta oli kestää yksinäisyys ja kriisit, jotka oli pakko kohdata yksin. Syntyi epäilyjä, miksi minä tätä teen ja johtaako tämä mihinkään”, hän kertoo.

Etelä-Amerikkaa ei huomioida

Solanas valmistautui ystävineen myös maanpakoon. Ryhmän onneksi elokuvan loppuleikkaukset tehtiin Roomassa, missä siitä ryhdyttiin keskustelemaan julkisesti jo ennen elokuvan lopullista valmistumista.

”Argentiinan päättäjät kai arvelivat, että on hankalaa ryhtyä peittelemään epäkohtia ja taistelemaan elokuvaa vastaan, joten he päättivät olla tekemättä mitään. Ihmiset tiesivät, että tällainen kielletty elokuva on olemassa. Italialaiset ystävämme tekivät siitä paljon kopioita, joita levitimme ihmisten pariin.”

Solanastakin toki kuulusteltiin muutaman kerran, mutta diktatuurinen hallinto kuitenkin ymmärsi, että hänen pidättäminen käynnistäisi laajan kansainvälisen solidaarisuusliikkeen. Solanas painottaa, ettei Polttouhrien aika suinkaan ole yhden ihmisen teos vaan se on koko aikakauden, taistelijoiden ja toimijoiden teos.

”Valitettavasti vain ne tapahtumat eivät kiinnostaneet maailman suuria tiedotusvälineitä eivätkä kiinnosta tänäänkään. Tieto ja tiedottaminen on valtaa ja politiikkaa. On valitettavaa, että latinalainen Amerikka ja sen ihmiset edelleen nähdään Euroopassa jonkinlaisina kummallisina antropologisina olioina, joita tarkastellaan kuin jotakin aivan päättömästi toimivaa ihmisjoukkoa, jolla ei ole mitään logiikkaa”, Solinas suomii.