Jasser Arafat on ollut hiljaa Irakin kriisistä. Hän valitsi ensimmäisen Persianlahden sodan alla väärän puolen ja jäljet pelottavat. Persianlahden maista karkotettiin myrskyn jälkeen kymmeniätuhansia palestiinalaisia työläisiä ja PLO:n rahoittaminen loppui.
Arafatilla ei ole tänään varaa antaa vaikutelmaa Saddam Husseinin sympatisoimisesta. Hänen mielessään saattaa yhä kyteä toivo, että hän voisi vielä palata amerikkalaisten kirjoihin, joskus George W. Bushin jälkeen. Toisaalta Arafat ei voi myöskään julistautua Irakin johdon viholliseksi, koska se olisi ilmeisesti palestiinalaisenemmistön tuntojen vastaista.
Tottakai palestiinalaiset samaistuvat Irakin kansaan, vaikka heidänkin kannaltaan olisi parasta, että Saddam katoaisi hallintoineen näyttämöltä ilman sotaa ja amerikkalaisten invaasiota. Alueelle ei kaivata Yhdysvaltain päälletunkevaa hegemoniaa. Israelin aseman vahvistuminen heikentäisi puolestaan oman, elinkelpoisen valtion toiveita. Ja amerikkalaisten kontrolloiman arabidemokratian leviäminen tulvan lailla maasta toiseen lienee omituinen haave.
Tällä kertaa tuskin nähdäänkään uutiskuvia, joissa tavalliset palestiinalaiset viittilöivät talojensa katoilla Irakin ohjuksille suuntaa kohti Tel Avivia. Toivottavasti ei nähdä.
Yhdysvaltain arvellaan purkavan Lähi-idän kriisivyyhtiä Irakista käsin. Palestiinalaisvaltio olisi tarkoitus perustaa sodan jälkeen.
Yhdysvaltain, EU:n, YK:n ja Venäjän muodostama kvartetti oli taas koolla. Israelin pääministeri Ariel Sharon on leimannut nelikon merkityksettömäksi, ja sen laatima ns. tiekartta - väljä rauhansuunnitelma - on jo saattanut menettää liikevoimaansa.
Tiekartta piti saattaa julkisuuteen pari kuukautta sitten. Israelin painostuksesta amerikkalaiset siirsivät sen julkistamista kuitenkin Israelin vaalien yli. Nyt odotellaan Sharonin kakkoshallituksen muodostamista, joka saattaa kestää pitkälle maaliskuuhun. Oikeiston Sharonilla ei ole kiirettä, sillä Irakin sota voi hänen laskelmissaan helpottaa työväenpuolueen saamista samaan kabinettiin apupuolueeksi. Tiekartta saattaa jäädä kokonaan tulevan sodan jalkoihin.
Arafatin taktiikkana lienee odottaa - biologisen kellonsa tikityksestä ja Sharonin aikeista piittaamatta. Arafat odottaa vihollisensa seuraavankin hallituksen kaatumista. Mutta hänen ei ehkä sallita istuvan loputtomasti päämajassaan Ramallahissa.
Arafat ilmoittikin vastikään suostuvansa pääministerin nimittämiseen palestiinalaishallinnolle. Se olisi samalla osavastaus muun muassa EU:n vaatimuksiin hallinnon demokratisoimisesta.
Arafatin on kuitenkin vaikea uskoa sisäistäneen vallasta luopumista, ellei se näytä taktisesti viisaalta. Hän ei ole viitannut yhteenkään mahdolliseen pääministeriehdokkaaseen. Parlamentin ja PLO:n keskusneuvoston saaminen koolle vie sekin aikaa.
Sharon on jo tavannut Salam Fayyadin. Kenet? Tämä on yli viisikymppinen, palestiinalaishallinnon ei-korruptoituneena pidetty valtiovarainministeri, hankkinut byrokraatin ja teknokraatin kannuksensa Kansainvälisessä valuuttarahastossa muun muassa Washingtonissa. Häntä on pidetty palestiinalaisten eräänä pääministeriehdokkaana myös Brysselissä.
Tottakai Sharon pelaa omaa armotonta peliään. Mutta hän ei voi sanella Arafatin kruununprissin nimeä saati antaa tälle kuolonsuudelmaa. Arafat saattaa puolestaan keikkua omiensa taistelun symbolina vielä Sharonin vaappuessa jo eläkkeellä.