Pääkaupungin huumepoliiseja koskevasta oikeudellisesta jupakasta on kehkeytynyt farssi, joka pitää nopeasti hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Surkuhupaisista tapahtumista hyötyvät vain rikolliset.
Rosvoja varmaan hymyilyttää, mutta suomalaisten valtaenemmistöä ihmetyttävät ne yhä kummallisemmiksi käyvät uutiset, joita viime aikoina on kerrottu pääkaupungin huumepoliisista. Melkoista hämmennystä herätti jo viime vuoden lopulla käynnistynyt virkarikostutkinta Helsingin huumepoliisien toimintatavoista. Jupakkaan liittyi muun muassa huumetutkijoiden joukkosairastuminen ja muita erikoisia yksityiskohtia. Sittemmin osa epäillyistä on todettu syyttömiksi.
Mutta ei tässä kaikki. Uusi uskomaton tapahtumaketju on syntynyt nyt Vantaalla. Riitaosapuolina siinä ovat Vantaan ja KRP:n huumepoliisit ja rintaman toisella puolella kihlakunnansyyttäjä Marianna Semi. Hän johtaa tutkintaa, jossa poliiseja tiettävästi epäillään yllytyksestä törkeään huumausainerikokseen.
Osapuolten välien laatua kuvaa se, että Semi syyttää poliiseja uhkailusta. Pisteenä i:n päälle syyttäjä järjesti naapurikunnan poliisin avulla tiistaina yhden komisarion ja kolmen huumetutkijan kiinnioton kesken näiden koulutuspäivän.
Väitettyä uhkailua ei voi puolustaa mitenkään, mutta ainakin jupakan tuorein episodi viittaa Semin arviointikyvyn ongelmiin. Kuvitteliko hän, että poliisit olisivat pötkineet pakoon, jos heidät olisi yksinkertaisesti kutsuttu kuulusteluun? Ja miksei Semi ole tehnyt uhkailusta rikosilmoitusta? Äärettömän vaarallinen toki on sekin näkymä, että poliisiin olisi pesiytynyt joukko, joka katsoo olevansa tärkeän tehtävänsä vuoksi lakien ja muiden viranomaisten yläpuolella.
Osapuoltenkeskinäisessä kamppailussa kaikki sopivuuden rajat on ylitetty. Olivat syylliset sitten kummassa leirissä tahansa, yhtään jatko-osaa ei näytelmään enää kaivata. Jo tähänastiset tapahtumat ovat syöneet luottamusta huumepoliisin ammattietiikkaan, eivätkä ne tee hyvää syyttäjäkunnan arvovallallekaan. Kun huumerikollisuus kuuluu kaiken lisäksi maan vakavimpiin rikollisuuden lajeihin, on käsittämätöntä, että viranomaiset käyttävät energiaansa keskinäiseen mätkintään.
Samalla nousee pakostakin esiin kysymyksen siitä, mikä suomalaisessa poliisihallinnossa on oikein pielessä. Ei ole kuin pari kuukautta siitä, kun eläkkeelle jäi edellinen poliisiylijohtaja Kari Salminen. Viralliset syyt liittyivät terveyteen, mutta taustalla oli sekä esimiesten että alaisten luottamuksen horjuminen poliisijohtajaan. Ajolähtöä joudutti ilmianto, jossa Salmisen väitettiin käyttäneen väärin virka-asemaansa.
Poliisi onSuomessa nauttinut laajaa luottamusta, eivätkä nyt pienessä osassa poliisihallintoa nähdyt tapahtumat toivottavasti heikennä noita arvioita. Tämänhetkinen tilanne on kuitenkin jo kansan nettikeskusteluissa ruokkinut hurjia juttuja yhteiskunnan vaikuttajien osuudesta tapahtumiin. Vaikka niille ei olisikaan esittää mitään katetta, ei viranomaisten luottamuksen rapautumista pidä jäädä kintaat roikkuen odottamaan. Ensisijainen vastuu sopan selvittämisestä on nyt maan poliisiministerillä Anne Holmlundilla sekä uudella poliisijohtajalla Mikko Paaterolla.
Keskiviikkona Paatero alkoi päivittää omia tietoja tapahtumien kulusta, minkä jälkeen hän aikoo keskustella asiasta valtakunnansyyttäjänviraston kanssa. Se on hyvä. Hutkia ei pidä, mutta näin tulenarassa tapauksessa tutkinta pitää hoitaa viivytyksettä. Paaterolla on nyt ensimmäinen suuri näytön paikka.