WSOY on nyt julkaissut Ursula Le Guinin Maameren tarinat 1-3 -trilogian yksissä kansissa täydennettynä kolmella uudella Maameri-kirjalla, joista vain Tehanu on aiemmin ilmestynyt suomeksi.
Ratkaisu on hyvä. Tutustuminen alkuperäiseen trilogiaan on paikallaan ennen uusiin osiin tarttumista, koska uudet tarinat eivät täysin avaudu ilman varhaisempien osien tuntemusta. Puhumattakaan siitä, että ensimmäinen trilogia on tietysti jo pitkään ollut loppuunmyyty.
Maameri-trilogia luetaan nykyisin modernin fantasiakirjallisuuden klassikoihin, eikä suotta. Le Guin kuuluu niihin harvoihin kirjailijoihin, jotka ovat kyenneet tuomaan jotakin uutta tähän viime aikoina suureen suosioon kohonneeseen, joskin nykyisellään jo melkoisen puhki kaluttuun lajityyppiin.
J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian tavoin Le Guin on onnistunut luomaan harvinaisen konkreettisen, käsinkosketeltavan todentuntuisen kuvitteellisen maailman. Tolkienin tavoin myös Le Guinin näkökulma on pitkälle mytologisoiva, mutta pikemminkin luomis- kuin sankarimyyttiä korostava. Kirjailijan vahvasti feministisen näkemyksen voi myös nähdä ainakin osittaisena sankarimyytin purkamisena.
Vaikuttavaa teoksissa on niiden arkirealismi, joka vain korostuu uusien kirjojen myötä. Se luo teoksiin todentuntua, joka tyystin puuttuu tavanomaisemmasta fantasiakirjallisuudesta.
Mistään kyökkirealismista ei silti ole kyse. Maameri säilyy loppuun asti maagisena paikkana velhoineen ja lohikäärmeineen. Pikemminkin kyse on kirjoittamisen tavasta, jossa arkipäivän olemiselle annetaan suuri, joskus jopa suurempikin painoarvo kuin valtakuntien kohtaloita ravisuttaville suurteoille.
Ensimmäisen trilogian päähenkilö Ged eli Varpushaukka on alkujaan vaatimaton vuohipaimen. Ajan oloon hänestä tulee Maameren mahtavin velho. Hän ei kuitenkaan joudu taistelemaan vain ulkoisen maailman vääryyttä ja pahantekijöitä vastaan, vaan myös sellaista pahaa vastaan, jonka irti päästämiseen maailmaan hän itse on ollut syypää.
Pelastettuaan vihdoin maailman vääränlaista kuolemattomuutta tavoittelevan velhon aiheuttamalta pahalta Ged menettää teon seurauksena voimansa. Sen jälkeen velhon elämä onkin silkkaa eksistentiaaliongelmaa, kamppailua uhkaavaa hyödyttömyyden tunnetta vastaan. Entisestä vuohipaimenesta ja arkkimaagista tulee lopulta maanviljelijä ja puutarhuri.
Sitä ennen hän on kuitenkin noutanut valtakunnan yhdistävän maagisen esineen maanalaisesta labyrintista, matkannut maan ääriä pitemmälle, käynyt jopa itse kuolemankin tuolla puolen, kuten myyttiselle sankarille kuuluukin.
Alunperin 1990 ilmestyneessä Tehanussa ei enää olla pelastamassa maailmaa, vaan näkökulma on lähes puhtaasti arkielämän tasolla sekä miehen ja naisen välisessä suhteessa. Varsinaisen juonen puuttumista korvaavat monet aforistiset helmet ja elämänviisaudet, jotka tuntuvatkin ihan aidosti viisailta, eivät pelkältä sanahelinältä.
Kertomuksia Maamereltä -kokoelmassa syvennetään Maameren historiaa. Tutustumme muun muassa Roken velhokoulun syntyvaiheisiin, opinahjon, jossa myös Ged aikoinaan oppi taitonsa.
Lukijalle selviää, etteivät velhotkaan käyttäydy aina viisaasti ja harkitusti eivätkä välttämättä pyri hyvään. Opimme myös lisää lohikäärmeistä, noista fantasian vakiokalusteista, joita niitäkin Le Guin käsittelee omaperäisemmin ja oivaltavammin kuin valtaosa kollegoistaan.
Jos Le Guinia nyt välttämättä haluaa jostakin moittia, niin ehkäpä teosten huumorittomuudesta; verrattuna esimerkiksi Harry Potter- kirjoihin (joissa sivumennen sanottuna myöskin kuvataan velhokokelaan koulutusta; J.K. Rowling ei siis ole ensimmäinen eikä viimeinen aihetta käsitellyt fantasiakirjailija), Maameri-kirjat ovat lähes haudanvakavaa luettavaa.
Mutta tuo on pieni puute verrattuna siihen, mitä Le Guin on saanut aikaan: monumentin modernissa fantasiakirjallisuudessa; teossarjan, jonka tähti loistaa kirkkaistakin kirkkaimpana nykyisen fantasiakirjallisuuden monenmoisten helppoheikkien joukossa.
Vaikka alkuperäistä trilogiaa markkinoitiin lähinnä nuortenkirjallisuutena, sopii kirjasarja mainiosti kaikenikäisille fantasiasta ja hyvistä tarinoista kiinnostuneille lukijoille.
Kristiina Rikmanin suomennos on oikein nautittavaa luettavaa. Kirjat kannattaa silti lukea myös alkukielellä, sillä Le Guinin kielen rytmille ja kauneudelle ei hyväkään käännös voi tehdä täysin oikeutta.
Sami Saramäen suunnittelema kirjojen komea, yhtenäinen ulkoasu on luku sinänsä.